Flow Festival veti viikonloppuna Helsingin Suvilahteen ennätykselliset 90 000 kävijää. Suuren lavan tähtien rinnalla kuultiin myös monia uusia artisteja ja jopa kokeellista elektronista musiikkia. Taidetarjonnassa painottuivat erilaiset installaatiot.
Totta kai Flow Festivalin kaltainen megatapahtuma tarvitsee populaarimusiikin suuret nimensä, joiden tahdissa 30 000 ihmisen meri päälavan edessä velloo, liikehtii annetuin käskyin ja laulaa mukana tuttuja hittejä. Huipentajan rooli jää illan viimeiselle esiintyjälle, ja kaikki tämänkertaiset vetonaulat puolustivat paikkaansa.
Oma suosikkini niistä oli Florence + The Machine. Florence Welchin oopperamaisen raastava ja sielukas laulu saattoi yleisön lankeamaan loveen. Ehkä lopussa uhrilahjojen kalastelu oli jo vähän teennäistä, mutta karismaa ja ammattitaitoa riitti. Virtuaaliyhtye Gorillaz tarjosi tuhdin yli kaksituntisen vyöryn kuvaa ja ääntä eri vuosikymmeniltä, tuoden piristystä vierailevilla solisteillaan. Nick Cave päätti festivaalin rautaisannoksella goottilaistyylistä mahtipontisuutta ja teatraalisuutta.
Silti Flown juju ei kuitenkaan ole yksittäisissä tähtiartisteissa vaan festivaalin kokonaisrakenteessa, jossa hyvinkin erilaiset musiikkityylit törmäävät genrevapaassa hengessä. Se luo uteliaan ilmapiirin, jossa aistit ovat avoinna myös oudommille nimille, marginaalisimmille ilmiöille ja kuva- ja säveltaiteelle.
Oli omanlainen elämys kuulla The Other Sound -lavalla Arvo Pärtin meditatiivista musiikkia tällaisessa kontekstissa, sali pullollaan keskittynyttä nuorta yleisöä. Sibelius-Akatemian Nyky ensemble soitti, ja Anna Kuvajan kuratoima ohjelma toimi taustavideon rauhoittavine luontokuvineen.
Tuttuun tapaan ohjelmisto kattoi myös jazzin ja maailmanmusiikin tyylejä ja toi monin esimerkein esiin trendiä luoda elektroniikan avulla siltaa muista musiikkikulttuureista nykypäivän sointimaailmaan sekä niiden fuusioita valtavirran populaarimusiikkiin.
Tässä ei tietenkään ole mitään uutta, eivätkä fuusiot voi olla arvo sinänsä – taiteilijan näkemys ratkaisee, kantaako idea. Esimerkiksi Acid Arabin tapa yhdistää Pohjois-Afrikan perinteitä (mm. jousisoittimien karheita ääniä) acidin ja teknon sointeihin toimi paikoin oivaltavasti, mutta tiukan klubibiitin ehdoilla. Eikö siitä olisi voitu vähän hellittää?
Omia suosikkejani jazzin saralta oli saksofonisti Linda Fredrikssonin sielukas soitto, joka lähtee laulaja-lauluntekijän asenteesta ja sisäisistä tunnoista. Tuomo Prättälän, Mikael Saastamoisen ja Olavi Louhivuoren yhtye oli samoilla aaltopituuksilla. Fredrikssonin Juniper-projektin levy sai jo arvostelumenestyksen, mutta oli elämys kuulla sitä livenä Balloon 360-lavalla.
Saman ilmapallon alla esiintyi Orchestra Babobab, jo 52-vuotias maailmanmusiikin kiintotähti, jonka setti oli hämmästyttävän tuore. Orkesteri yhdistelee mm. afro- ja lattarirytmejä ja länsiafrikkalaista griot-musiikkia, mutta musiikin alkuperiä ei hyvälle tuulelle saavassa bailaamisessa miettiä. Sääli, että lavan edessä ei ole tilaa tanssimiselle.
Yritin ohjelmiston runsaudessa parhaani mukaan katsastaa myös uusia kykyjä. Haaviin jäi ainakin amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Q Maden, jonka intiimit biisit saivat huikentelevasta tehoa hänen korkeasta falsetistaan, jota hän käytti taiten.
Flown kokeellinen anti oli keskittynyt The Other Sound -lavalle, sisätilaan, jossa ympäristön äänet tuntuivat jäävän jonnekin kauas. Siitä tulikin rauhallinen hengähdyspaikka festivaalivieraalle, sillä Arvo Pärtin lisäksi moni elektroniikkaa käyttävä muusikko oli valinnut minimalistisen linjan.
Tuomas A. Laitisen Sapiduz-projektissa soi ikään kuin renessanssiajan kirkkomusiikki, joka saa kaiukseen jylhää elektroniikkaa. Niiden suhde luo jännittävää yhteyttä aikojen välille. Vokaliiseissa mukana olivat myös Teppo Lampela ja Milla Mäkinen.
Cucina Povera on puolestaan Mario Rossin sooloprojekti, jossa hänen laulunsa monistuu luuppien ja syntetisaattorin avulla moniääniseksi, hypnoottiseksi tekstuuriksi. Turkulainen äänitaiteilija Milla Ahti esitteli teoksiaan, joissa kenttä-äänitykset, feedback ja elektroniikka yhdistyvät. Joskus ilme on karusti dissonoiva. Jäi tunne, että teokset toimisivat paremmin installaatioiden tai teatterillisten esitysten osana – niitäkin Ahti on tehnyt – perinteisen konsertin sijaan.
Ánnámáret eli Anna Näkkäläjärvi-Länsman on saamelainen muusikko, joka on tutkinut joikua vanhojen arkistonauhoitusten avulla. Nieguid duovadgat -teoksessaan hän yhdistelee sitä jouhikkoon ja live-elektroniikkaan. Flown esityksessä niistä huolehtivat Ilkka Heinonen ja Turkka Inkilä. Jos odotti kuulaita lappilaistunnelmia, saattoi yllättyä teosten dramaattisuudesta. Joiku on Näkkäläjärvi-Länsmanille elävää elämää ristiriitoineen. jälleen kerran elektroniikka kuulosti näin kaikuisassa tilassa päällekäyvältä. Videot oli tehnyt Marja Viitahuhta, mutta niitä en nähnyt, koska jouduin istumaan täpötäydessä salissa paksujen pylväiden takana.
Taideteoksia esittelevistä tiloista hienoin kokemus vastikään kunnostettu Suvilahden vanha tiilikello, yli 40 metriä korkea huikea tila, jonka katosta riiputettiin nähtäväksi Hanna Vihriälän Puhalluskukka. Helmistä rakentuva teos muodostuu harsoista ja pallosta ja tuntuu leijailevan omassa painottomuudessaan.
Lisäksi tiilikellossa koettiin äänitaiteilija Antti Tolvin teos Butterfly Effect äänille ja valoille. Korvissa resonoi rahoittavia rahinoita, joilla on luonnonläheinen vire. Valitettavasti tiilikelloon voitiin ottaa niin vähän yleisöä kerrallaan, että sinne oli koko ajan pitkä jono. Tiilikello avattiin vain väliaikaisesti, eikä sen tulevasta käytöstä ole tiedotettu mitään.
Cirkossa puolestaan oli nähtävillä mediataiteilija Adel Abidin teos Musical Manifest, kuusikanavainen videoinstallaatio, jossa Abidin tutkii identiteettiä musiikin kautta. Se koostuu kuudesta musiikkivideosta, joissa Abidin laulaa ja näyttelee pääosaa. Sanoitukset ovat sekoitus popkappaleiden lyriikoita, joiden kautta Abidin tutkii elämänsä tarkoitusta. Maahanmuuttajan ongelmiin saattoi eläytyä ilman infotekstin selittelyjäkin.
The Other Sound -tilassa nähtiin myös valo- ja videotaiteilija Ville Mäkelän tyranniaa ja despootteja kritisoiva Иван V (Ivana V) ja kuvataiteilija Alexander Salvesenin markkinatalouden ja kapitalismin logiikkaa kommentoiva Metsä Puilta. Videotaiteilija Merle Karpin ympäristötuhoa tarkasteleva Hehku oli asetettu tilan eteiseen, mutta valitettavan harva konserttiin tulija jaksoi pysähtyä sen tärkeiden teemojen äärelle. Taidetarjonnan rooli osana festivaalia kaipaisi vähän terävöittämistä.
Harri Kuusisaari
