Helsingin oopperakesän kantaesityksiä Tove J ja Medusa yhdistää pienimuotoisuus: ne kestävät tunnin ja työllistävät montussa vain pienen kamariyhtyeen. Luonteeltaan ne ovat kuitenkin vastakkaisia, edellinen on perinteinen henkilökuva ja jälkimmäinen kokeellinen monitaideteos.
Osaavan dramaturgin avusta molemmat olisivat hyötyneet.
Heta Ahon säveltämä ja Mirva Koivukankaan kirjoittama Tove J lähtee kiinnostavasta asetelmasta, Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Vivica Bandlerin välisestä mustasukkaisuusdraamasta. Kahden edellisen suhde alkaa kukoistaa, ja Toven ja Vivican mennyt suhde on vielä jälkimainingeissa. Käsittelytapa on hienovarainen, sensaatiomaisuutta on vältetty.
Tove on oopperassa kyllästynyt muumien taakkaan ja janoaa taiteenteon vapautta. Aho on säveltänyt hänelle lyyristä laulutekstuuria. Taiteen idealismi ja naisten lomasaaren Klovharunin luonto liittyvät toisiinsa: karu ympäristö ja inspiroiva linnunlaulu ovat esillä myös musiikissa. Elli Vallinoja tavoitti Tovena hyvin niin onnen kuin ristiriidat. Vivica yrittää saada Tovea palaamaan kaupungin teatterimaailmaan. Rooli saa diivamaisia piirteitä, ja hänen osuutensa on vokaalisesti monipuolinen puheineen ja hyräilyineen. Maiju Vaahtoluoto otti niistä kaiken irti.
Draamallis-musiikillisessa luonnehdinnassa Tuulikki (Ann-Marie Heino) jää näiden kahden varjoon, kolmanneksi pyöräksi, jonka rinnalla Tove kuitenkin löytää rauhan. Heta Ahon partituuri on täynnä tarkkaa tapahtumien ja tunteiden luonnehdintaa. Taiteilijoiden piirroksetkin soivat. Pieni orkesteri (huilut, klarinetti, sello, harppu, lyömäsoittimet) taipuu moneen, ja muusikoiden osuudet ovat niin yksilöllisiä, että ne ovat melkein oopperarooleja tai niiden alter egoja.
Libretto etenee kuitenkin hieman tasapaksulla dialogilla, eikä siihen synny sellaista dramaturgiaa, joka soisi jännitteet musiikin ja tekstin välillä. Ville Saukkosen ohjaus osui silti nappiin henkilöihin keskittyessään, ja Aliisa Neige Barrière piti musiikin langat hyvin käsissään.
Medusa on syntynyt tekijätiimin taiteidenvälisen yhdistelyn ideoista. Säveltäjä Paola Livorsi ja visuaalisesta ilmeestä vastannut taiteilija Sara Orava olisivat kaivanneet apua libreton laatimisessa ja dramaturgiassa. Nyt moneen suuntaan viittaavat ideat Narkissos ja Medusa -myytteineen ja taiteilija Caravaggion kohtaloineen eivät löytäneet hahmoaan teatteriesityksen runkona. Libreton aineksina oli mm. antiikin tekstejä, mutta niistä ei paljoa irronnut.
Esityksen kuitenkin pelasti Piia Komsin huikea työ laulaja-soittaja-näyttelijänä. Livorsi oli säveltänyt hänelle ikään kuin kiteytyksen modernin vokaalitekniikan mahdollisuuksista mielikuvituksellisine ääntelyineen, kirkumisineen ja ähkymisineen, joissa oli usein absurdi vire. Sen lisäksi hän yhdisti lauluun sellon ääressä virtuoosista soitinteatteria. Uskomaton suoritus!
Hulluuden rajoilla liikkuvan vokaaliannin ohessa pienen soittajiston rooli oli yllättävän lakoninen, eivätkä Gesualdon musiikin lainat oikein yhdistyneet kokonaisuuteen. Koreografiasta vastannut Milla Eloranta tosin sai niiden tanssirytmeistä konkretiaa käsiinsä tamburiineja myöten. Muuten tanssijat toivat näyttämölle Caravaggiota, Medusaa ja muita hahmoja. Sara Oravan upeat taideteokset olivat osa kunnianhimoista kudelmaa.
Harri Kuusisaari
