Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 6.12.2022. Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari; Carolin Widmann, viulu. Puumala (ke.), Sibelius.
105-vuotiaan itsenäisyyden juhlapäivänä palasi Radion sinfoniaorkesteri ajassa vieläkin kauemmas, vuoteen 1899 saakka, joka oli huomionarvoinen vuosi kansallisikoni Jean Sibeliuksen sävellyksellisessä perinnössä: silloin sai kantaesityksensä säveltäjän sinfonia nro 1, mutta niin ikään myös kuultiin ensi kerran teoksia, joihin isänmaallinen historia on lyönyt leimansa, kuten Ateenalaisten laulu ja Finlandia.
Jälkimmäisen alkukoti on ollut vuoden 1899 Sanomalehdistön päivien kuvaelmamusiikin viimeisessä osassa Suomi herää. Samaisesta, Suomen historiaa läpi käyvästä esityksestä Sibelius orkestroi vuosia myöhemmin myös kaksi sarjaa Historiallisia kuvia. Sanomalehdistön päivien ohjelma oli vastareaktio keisari Nikolai II:n allekirjoittamalle helmikuun manifestille, jonka katsotaan aloittaneen ensimmäisen sortokauden ja kaventaneen Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa.
Lieneekö viittaus 123 vuoden taakse myös muistutus itsenäisyyden, sananvapauden ja oikeusvaltion tärkeydestä aikana, jolloin Suomi on joutunut jälleen määrittelemään itseään uudelleen suhteessa hyökkäyssotaa käyvään Venäjään? RSO:n itsenäisyyspäivän konsertin avannut Historiallisten kuvien ensimmäisen sarjan All’overtura tosin perustui vieraan uhan sijaan Väinämöisen kanteleensoittoa kuvaavaan kohtaukseen. Vauhdikas, tunnelmaltaan paikoin jopa jouluisa alkusoitto sisälsi neljännen ja viidennen sinfonian mieleen tuovaa orkestraatiota eri soitinryhmien kerroksellisuuden, puhallinharmonioiden sekä jousien pizzicatojen ja tremolojen kautta.
Sibeliuksen jälkeen on Suomi pitänyt pintansa kokoaan suurempana säveltäjämaana, ja tätä säveltäjäin ketjua edustaa sekä sen jatkuvuutta Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina ylläpitää Veli-Matti Puumala. Yleisradion tilaama viulukonsertto Tree of Memories sai muotonsa 2015–2020, samaan aikaan kun Puumalan isä sairastui, hiipui ja hieman ennen konserton valmistumista nukkui pois.
Puumala kertookin teoksen käsittelevän ”muistia ja muistoja, kykyä muistaa ja muistella sekä muistin ja muistojen katoamista”: alussa kuullaan lukuisia aiheita peräjälkeen fragmenttien tavoin, joista osa katoaa ja osa palaa konserton kuluessa tarkempaan syyniin ja muunteluun, kuin elämänkokemuksemme ja niihin liittyvät muistot. Valikoivan muistin teema sopii itse asiassa hyvin myös itsenäisyyspäivään, jolloin usein kansankuntana rakennetaan historiaan pohjautuvaa, niin ikään valintoja vaativaa narratiivia.
Teoksen musiikilliset motiivit eivät tosin aina ole niitä kaikkein korvamatoisimpia, jotta niitä tietoisesti onnistuisi ensi kuuntelulta tunnistamaan, mutta tietoisuus rakenteesta ei ole välttämätöntä musiikista nauttimisen kannalta: on helppo myös heittäytyä Puumalan nyanssirikkaan, hienostuneen orkestraation, paikoin yllättävän kiintoisan intonaation sekä moneen suuntaan kurottautuvan sävelkielen vietäväksi, josta oli kuultavissa niin spektrimäisiä orkesterikudoksia kuin jopa romantiikkaan asti kurottavia haamuja. Tähtiviulisti Carolin Widmannin solistinen osuus vaihteli kiintoisasti rouhean ja sulavan välillä, ollen vaikuttavimmillaan väkevän teatraalista.
Vaikka Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli monelta osin vielä voimakkaasti kiinni romantiikan perinteissä, otti säveltäjä rohkeaa omaa suuntaa muodon puolella. Riski kannatti, kun säveltäjän kansainvälinen maine alkoi hiljalleen kasvaa sinfonian myötä. Edeltävien visionääri-sinfonikkojen vaikutuksen (esim. Beethoven ja Tšaikovski) pystyy aistimaan: uhkaavat teemat hiipivät kauniiden jaksojen alta ensiosassa, hidas kakkososa muuttuu lyyrisestä pastoraalisuudesta dramaattisen raivokkaaksi. Scherzossa orkesteri vaihtelee äkkiväärän kulmikkaasti – ja raikkaasti – tunnelmasta ja teemasta toiseen, ja finaali päättyy yllättäen vaimeisiin, traagisiin pizzicatoihin.
RSO:n entisen ylikapellimestarin Jukka-Pekka Sarasteen johtaminen oli korkealaatuista sekä rutiininomaista: ei mitään moitittavaa, muttei myöskään kulmakarvoja kohottamaan saavaa – paitsi käytännössä pakolliseksi itsenäisyyspäivän encoreksi vuosien saatossa muodostunut Finlandia. Sitä harvoin nimittäin kuulee (ainakaan tänä päivänä) yhtä rivakkatempoisena kuin eilen Sarasteen käsissä: aivan kuin muusikoilla olisi ollut jo kiire päästä lavalta pois ja itsenäisyyspäivän viettoon.
