Keskellä pandemiaa monet taideinstituutioiden taiteellisessa vastuussa olevat ovat vaihtuneet, ja johtajat ja hallitukset työstävät numeroita, jotka eivät ole verrattavissa edellisiin. Viime vuodet olemme tavallaan eläneet kritiikin ulkopuolella: tapahtuman toteutuminen sinänsä on ollut voitto.
Jokainen voi muistella Seppo Kimasen Kuhmoa tai Veijo Varpion ja Risto Niemisen Juhlaviikkoja omalla tavallaan, mutta se, että kaikki tiesivät, mitä festivaalit edustivat taiteellisesti, tarkoittaa saavutettua muistijälkeä eli voittoa – jotain, mistä pystyi olemaan jotain mieltä. Tiheät johtajavaihdokset usein johtavat strategian ja kuratoinnin sekavuuteen. Se ei edistä moninaisuutta tai kehitä asioita. Jos taas johto, esiintyjät ja yleisö vanhenevat yhdessä, tapahtuma jämähtää helposti sukupolvikokemukseksi. Se vaara on esimerkiksi kamarimusiikkifestivaaleilla, jotka kokoavat yhteen tietyn sukupolven samalla lailla ajattelevia – ja myös Huvila- ja Flow-tyylisillä Spiegeltent-elämyskonsepteilla, jotka usein alkoivat lähes vahingossa.
Hallitusten tulisi herätä siihen, että moninaisuuden aikana yhtenäinen ja loppuunmyyty ei merkitse uusiutumista tai yleisöpohjan moninaisuutta. Askelmerkit tulevista haasteista ovat usein nähtävissä ensimmäisenä niukan taiderahoituksen Britanniassa. Arts Councilin uusi Let´s Create -strategia suhtautuu kriittisesti suunnitteluun, jossa esitetään koko ajan samoja teoksia samalle yleisölle. Harva oli kuitenkaan varautunut pahimpaan: viimeisessä tukien jaossa Britten Sinfonia menetti kaiken Art Councilin rahoituksen, ja Englannin kansallisooppera saa puolet rahoituksestaan, jos se jättää Lontoon. Saksassa kulttuuriministeri Claudia Roth näpäytti elokuussa Bayreuthia siitä, että kannattaisi näyttää kiinnostusta uuteen yleisöön Wagner-pyhätössä, jos valtion tukea halutaan tulevaisuudessa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan muistutti, että suomalaiset festivaalit ovat kasvaneet kylmän sodan aikana. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen perustettujen Mikkelin musiikkijuhlien strategia perustui lähes 30 vuotta yhden esiintyjän hoviin. Shostakovitshin kamarimusiikki oli 70-luvulta alkaen ollut olennainen osa suomalaista kesää, jopa siinä määrin, että 80-luvulla kasvoi nykymusiikkifestivaaleja, jotta länsimaista modernismia kuultaisiin myös Neuvostoliiton naapurissa.
Moni on muuttanut arvojaan pandemian, sodan, identiteettipolitiikan ja ilmastonmuutoksen johdosta. Eri sukupolvet lavalla ja salissa ajattelevat eri lailla salissa ja somessa. Jos halutaan tulevaisuudessa kromaattinen, eri sukupolvista koostuva yleisö, hyvesignalointi yhdellä lipunkärjellä ei taida riittää. Tilastokeskus kertoo, että kulttuuriosallistuminen ja konserteissa käynti on vähentynyt merkittävästi Suomessa viimeisten 10 vuoden aikana. Samaan aikaan eurooppalaisten musiikkitalojen ohjelmapäälliköt kertovat, että pandemian jäljiltä saleihin palaava yleisö on vähentynyt 20–30 prosentilla ja tullut konservatiiviseksi valinnoissaan.
Suomen festivaalikentän haaste on maaseutukaupunkien ja -kuntien väestökato, joka tarkoittaa vähenevää majoituskapasiteettia ja pakostakin muokkaa kesän tarjontaa. Savonlinnassa asui vuonna 1980 noin 41 000 asukasta, olettamus vuodelle 2040 on noin 24 000 viimeisessä väestöennusteessa. Enemmistö 1980-luvulla toimineista festivaaleista siirtyy siis eläkeläisikään kaupungeissa, joissa asukasmäärä on lähes puolet ikonisista vuosista. Päteekö sama alueitten palveluihin? Kynnyskysymykseksi nousee: kannattaako rakenteita pystyttää vuosittain, jos sänkyjä ei löydy esiintyjille ja yleisölle? Enemmistö festivaaleista budjetoi toimintansa 45–80 prosentin lipunmyyntitavoittein, joten tilanne kiristyy haastavaksi yhtälöksi. Vain yli 100 000 asukkaan yliopistokaupungit pystyvät sitouttamaan tulevaisuudessa paikkakunnan omaa yleisöä, joka turvaa lipunmyynnin. Toisaalta tulijoita pikkukaupunkeihin olisi tulevaisuudessa enemmän kuin koskaan, jos ne havahtuvat siihen, että väki Etelä-Euroopassa pakenee kesällä mielellään ilmastonmuutosta. Miten kunnat ja valtio heräävät tähän? Se vaikuttaa myös musiikkialaan.
Moni ikoninen kansallinen kulttuurilippulaiva Euroopassa perustettiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa: Bergen, Edinburgh ja Holland Festival. Lähtökohtana oli luoda reflektioalusta koetulle traumalle, mahdollistaa taiteellinen vuorovaikutus sotien jälkeen. Tarve tänään on sama: seuraavina vuosina nopeasti muuntuvia ja reagoivia taidelaitoksia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Jotta kyseiset instituutiot onnistuvat tehtävässään, päättäjien pitää mahdollistaa vuorovaikutus ja tekijöiden herätä haasteeseen olla ajankohtainen.
Johan Tallgren
