1. En pystynyt vastustamaan kiusausta: oli pakko kaivaa esiin vanhoja kirjoituksiani siitä, mitä oletin pandemian jälkeen tapahtuvan.
Yleensä on mukavaa olla oikeassa, mutta tässä tapauksessa en ole ihan varma. Olisi näet hienoa olla väärässä. Pandemian aikana keskusteltiin innolla, kuinka nyt kaikki ymmärtävät ilmastotoimien välttämättömyyden ja sen, että emme voi enää huoletta matkustella ja kuluttaa mielin määrin. Itse en tähän uskonut.
No kuinka kävi? Olin oikeassa, valitettavasti. Juuri mikään ei ole muuttunut. Superkapellimestarit ja huippusolistit kiertävät planeettaa entisellä innolla, satahenkiset orkesterit tekevät kiertueita kuin mitään ei olisi tapahtunut, toimittajat raportoivat oopperaesityksistä toiselta puolelta maapalloa, ja tavalliset kansalaiset täyttävät kaikki lentokoneet päästäkseen kotoa pois.
Kaunis toive taisi olla, että pandemian jälkeen matkustaminen vähentyisi ja esiintyvät taitelijatkin pysyisivät yhdessä paikassa hiukan pitempään. Mutta en moiti taiteilijoita enkä muitakaan matkustavaisia (muistettakoon, että itsekin olen lennellyt ympäriinsä kuin heikkopäinen, joten moralisoinnit on parasta jättää väliin). Sitä paitsi ei siitä mitään tulisi, jos samat paikalliset taiteilijat esiintyisivät joka ilta samalle paikalliselle yleisölle. Ei taide-elämää voi edes kuvitella ilman matkustusta, ihmisten kohtaamista, vaikutteiden vaihtamista ja liikkeelläoloa.
Ja onneksi ainakin jonkinlainen ratkaisu on olemassa: oman hiilijalanjäljen voi nyt kompensoida helposti vaikkapa Compensate-säätiön kautta. Ehkä lähitulevaisuudessa konserttiohjelmiin tulee teksti: tämän konsertin hiilijalanjälki on kompensoitu. Ja jos ei tule, ehkä yleisön pitäisi sitä vaatia?
2. Toinen pandemia-ajan hokema oli digitaaliset alustat ja niiden kautta leviävät esitykset.
Kuinka kävi? Striimauksia toki tehdään edelleen, mutta ne ovat enimmäkseen isojen instituutioiden leipälaji, siitä yksinkertaisesta syystä, että pienemmillä toimijoilla ei ole rahaa toteuttaa kelvollisia digituotantoja. Sekin siis opittiin: digin tekeminen ei ole halpaa, ja se ei onnistu yhdellä älypuhelimella konserttisalin nurkasta. Ja onneksi opittiin muutakin: yleisö ei jaksa loputtomiin tuijottaa pieniä ruutuja ja kuunnella musiikkia huonolla äänentoistolla.
3. Koko pandemia-aika oli täynnä puhetta tulevaisuudesta ja sen ennustamisesta. Tämän vääristymän kumosi mielestäni parhaiten amerikkalainen futuristi Marina Gorbis, jota pääsin kuuntelemaan vuosi sitten. Hänen mielestään tulevaisuuden ennustaminen on täysin turhaa. Sen sijaan tulevaisuutta kannattaa kuvitella ja keskittyä kuvitelmien avaamiin mahdollisuuksiin. Tässä Gorbisin näyte kuvittelusta:
Mitä jos kengät ovat kaikille ilmaisia vuonna 2025? Tuohan on naurettava ajatus! Vai onko? Jo nyt on myynnissä älykenkiä, jotka rekisteröivät ihmisen liikkeet, antavat neuvoja liikunnasta ja jalkojen hyvinvoinnista. On täysin mahdollista, että kenkien valmistajien kannattaa antaa kengät ilmaiseksi jo parin vuoden päästä ja saada vastineeksi kaikki se data, jota käyttäjiltä kertyy. Eihän tässä edes ole mitään uutta, datan keruuseen perustuu koko sosiaalinen media, joka näennäisesti on käyttäjälleen ilmaista.
Entä jos tulevaisuudessa ihmiset nukkuvat kengät jalassa? Naurettava ajatus! Ei suinkaan. Tätä viranomaiset jo suosittelivat Kalifornian palojen aikana, koska oli mahdollista – ja monille todellisuutta – että keskellä yötä on juostava tulipaloa pakoon. Ilmastonmuutoksen myötä kengät jalassa nukkumisesta voi tulla normi, sotatilanteista nyt puhumattakaan.
Kuka jaksaisi kuvitella musiikkimaailman tulevaisuutta?
4. Ja lopuksi politiikkaa:
Eduskuntavaalit järjestetään runsaan kuukauden kuluttua. Minkälaiset ihmiset johtavat Suomea ja osin koko Euroopan unionia seuraavat neljä vuotta? Minkälaisilla arvoilla ollaan liikkeellä? Säästetäänkö vai investoidaanko, tehdäänkö jotain muuta?
Koko taideala on keskusjärjestönsä Kulta ry:n kautta paljon aiempaa äänekkäämmin mukana vaalivaikuttamisessa, ja keskeinen tavoite on yksinkertainen: valtion kulttuuribudjetti on nostettava yhteen prosenttiin. Siis toisin sanoen: yksi prosentti riittää, enempää emme pyydä. Tämän tavoitteen toteutuminen ei vaatisi kuin runsaan sadan miljoonan lisäinvestointia. Jos prosenttivaatimus toteutuisi, se ratkaisisi ison osan taidealan ongelmista.
Ehdokkaina on useita taiteilijoita ja taidealalla töissä olevia ihmisiä – ja myös lukuisia ammattipoliitikkoja, joille sivistyksen vaaliminen on itseisarvo ja joille vaikkapa kuvataide on muutakin kuin jännittävä sijoituskohde. Kannattaa siis kysellä ehdokkailta yhden prosentin perään.
KAI AMBERLA
Kirjoittaja on Finland Festivalsin toiminnanjohtaja
