Pandemian jälkeisissä tunnelmissa oikeastaan vain kaksi isoa teemaa saa taidealan ammattilaiset kiihtymään. Mitä digitaalinen siirtymä lopulta tarkoittaa ja mitkä ovat sen vaikutukset eläviin esityksiin? Entä miten lähes kaikissa maissa tapahtuvaan poliittiseen myllerrykseen pitäisi suhtautua?
Digimaailman ristiriitaisuus on tullut selväksi kaikissa kokouksissa kansainvälisten kollegoiden kanssa. Karkeasti jaotellen on kaksi koulukuntaa suhteessa ”digiin” ja ”liveen”: rikkaat ja köyhät. Yltäkylläisestä lännestä (ja osin vauraasta Aasiasta) tulevat visionäärit näkevät digialustoissa loistavan uuden kanavan tavoittaa uusia yleisöä, madaltaa kynnystä eri väestöryhmille ja erityisesti parantaa taiteen saavutettavuutta. Köyhemmät maat, erityisesti Etelä-Amerikasta, muistuttavat mielellään ja välillä hyvin ärtyneesti, että isossa osassa maailmaa digialustat eivät toimi, datayhteydet ovat mitä sattuu ja väite siitä, että internet on kaikille itsestäänselvyys, on silkkaa harhaa.
Ehkä kiinnostavinta on kuitenkin se, että käsitteet ”live” ja ”digi” ovat epäselviä ja koko ajan valtavassa muutoksessa. Tätä on korostanut esimerkiksi Kee Hong Low, entinen Hongkongin West Kowloonin johtaja, joka nykyään johtaa pelkästään kantaesityksiä tuottavaa Manchester International Festivalia. Erityisesti kannattaa tarkkailla tietokonepeleissä aikaansa kuluttavia nuoria: heille ”digi” on myös ”live”, koska pelaaminen tapahtuu digialustoilla, mutta kuitenkin reaaliaikaisessa yhteydessä muiden kanssa – ainakin rikkaissa maissa. Tässä voisi olla opittavaa esittävälle taiteelle, ja ehkä Manchesteria kannattaa seurata sillä silmällä.
Ja jotta kaikki olisi – kuulijasta riippuen – joko erityisen innostavaa tai totaalisen ahdistavaa, niin sanotun metaversumin ja tekoälyn rynnistys ihmisten tietokoneisiin ja puhelimiin saattaa muuttaa kaiken. Metaversumissa vuorovaikutus on mahdollista virtuaalitilojen sisällä ja niiden kesken, joten digi muuttuu vääjäämättä liveksi – tai ainakin näin meille vakuutetaan. Ja tekoäly osaa jo nyt säveltää, kuvittaa ja sanoittaa varsin pätevästi, joten mihin se mahtaa pystyä parin vuoden päästä?
Matkailualan käytännölliset ja mutkattomat ihmiset ovat opettaneet minulle, että todennäköisesti jo parin vuoden sisällä neljännes ihmisistä käyttää metaversumia päivittäin vähintään tunnin ajan. Lisäksi 20-40-vuotiaista noin puolet ilmoittaa jo nyt olevansa halukas käyttämään metaa. Jos näin on, taidealalla on kiire luoda erilaisia virtuaalipalveluja toimintansa tueksi, muussa tapauksesta osa yleisöstä jää tavoittamatta – ainakin rikkaissa maissa.
Ja vielä yksi kysymys lisää: yleisesti kuvitellaan, että digi on vähemmän saastuttavaa kuin live, koska digimaailmassa ei tarvitse lentää paikasta toiseen tai siirtää tavaroita rekoilla. Mutta onko tämä illuusio? Digimaailma tarvitsee energiaa toimiakseen, ja lisäksi digi luo valtavat määrät elektronista jätettä erilaisiin datakeskuksiin, jotka vaativat tuekseen suunnattomat määrät sähköä.
Vaalien alla puhutaan kaikenlaista, mutta reaalimaailman todellisuuteen havahdutaan toivoakseni vallan ja vastuun langetessa hartioille.
Entä se toinen trendi? Poliittinen todellisuus kaikkialla maailmassa on sekava, sotkuinen, ristiriitainen ja väkivaltainen, joten erilaisia taideboikotteja ehdotetaan ja usein myös vaaditaan tihenevään tahtiin. Venäjän eristämistä ei juuri kukaan kyseenalaista, mutta muualla onkin sitten hankalampaa.
Epäjohdonmukaisuutta esiintyy esimerkiksi suhtautumisessa ihmisoikeuksiin. Saudi-Arabiassa agentuuria vetävä amerikkalainen tuttavani hämmästelee sitä, että monet länsimaailmaiset taiteilijat epäröivät olla mukana maan esittävän taiteen tapahtumissa, koska ihmisoikeudet eivät ole lännen arvojen mukaisia – siitäkin huolimatta, että Saudi-Arabia yrittää varovasti avautua. Paradoksaalisesti samat ihmiset tekevät ongelmitta yhteistyötä ihmisoikeuksia polkevan Kiinan kanssa ja nostavat isoja palkkioita keikoistaan. Jos asian kyseenalaistaa, yleensä vedotaan taiteen vapauteen, taiteen itseisarvoon ja taiteen kykyyn edistää kulttuurien välistä ymmärrystä – paitsi siis ilmeisesti silloin, jos ollaan autoritaarisessa muslimimaassa.
Mikä olisi oikea tapa toimia? En tiedä.
Tästä voisi epäloogisen sujuvasti jatkaa pohtimalla, mitä perussuomalaisten menestys vaaleissa ja mahdollinen nousu hallituspuolueeksi oikein tarkoittaa, ja mitä puheenjohtajansa lohkaisu ”kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa” lopulta merkitsee. Mutta olkoon tällä kertaa. Vaalien alla puhutaan kaikenlaista, mutta reaalimaailman todellisuuteen havahdutaan toivoakseni vallan ja vastuun langetessa hartioille.
Kai Amberla
