Viitasaaren Musiikin ajan kaksi konserttia 4. ja 5.7.2023 otsikolla “2000-luvun ääniä”. Viitasaari Areena. London Sinfonietta. Christian Karlsen, kapellimestari, Carina Vinke, mezzosopraano, Peter Tantsits, tenori, Auclair, laulu, Mariam Rezaei, levysoittimet.
Keski-Suomen suveen suunnistanut yleisö kohtasi näyttävän soittimiston Viitasaaren Musiikin aika -festivaalin avajaiskonsertissa. Viitasaari Areenan liikuntahalli oli akustisesti tuunattu niin hyvin kuin mahdollista. Koko viikon ohjelmisto oli suunniteltu taas tarkoin, eikä tihkusateinen sää verottanut nykymusiikille vihkiytynyttä yleisöä. Viitasaarelle löytää vuosittain ihmisiä eri suunnista ja taustoista, missä varmasti on osuutensa myös vaihtuvilla ohjelmistopainotuksilla.
Festivaalinjohtaja Johan Tallgrenin alustuspuheessa kuultiin myös omistamissanat festivaalin aiempina vuosina näkyneelle ja hiljattain edesmenneelle Kaija Saariaholle. Kahden avajaisillan keskiösäveltäjää Hans Werner Henzeä (1926–2012) Tallgren käsitteli kriittiseltä etäisyydeltä ja viritti kutkuttavan jännitteen Henzen musiikin, aikansa poliittisuuden ja nykyisyyden kysymysten välille.
Koko festivaalin ytimessä oli musiikillis-logistinen voimannäyte, Henzen laaja 22-osainen sarja Voices. Vaikka teos jaettiin kahdelle esityspäivälle ja kenties kutkuttavimmat osat osuivat jälkimmäiselle, oli laatu tasaista. Henzen kanssa limittäin kuultiin häntä reflektoivaa uudempaa musiikkia, enimmäkseen varta vasten tilattuja lyhyitä teoksia.
Voices (1973) kahdelle laulusolistille ja vaihteleville soitinkokoonpanoille on poliittisesti marxilaisena säveltäjinä tunnetun Henzen kenties poliittisimman kauden suurteos, jonka nuottikuva on esittäjälleen haastava, tyyli tinkimätön, ja anti kuulijalle osin edelleen tuore. Tekstien poliittisuus vaihtelee ihmissuhteista ja poliittisesta vankeudesta aina fasismin vastustamiseen. Juuri tekstien valinta ja järjestys on Henzen mukaan korvaamassa laajaa musiikillista kaarta tai yhtenäistä tarinaa.
Voicesin, kuten laajemminkin Henzen musiikki, kollaasimaisuus ja tyyliviittaukset vievät kuulijaa monaalle: Sibeliuksen Andante festivosta Kurt Weillilaiseen deklamaatioon ja populaarimpiin tanssirytmeihin. Säveltäjä ammensi henkilöhistoriansa traagisistakin elementeistä musiikkiinsa yhtä monitahoista sanottavaa.
Henzeltä 15-henkisen ensemblen keinojen vuorottelu onnistui. Hieman tasapaksun rytinän keskellä onnistuivat koskettamaan kitaran, harmonikan ja nokkahuilun pelkistetyt jaksot. Parhaiten laulajat pääsivät oikeuksiinsa säestetyn resitatiivin kaltaisissa jaksoissa tai lied-asetelmassa osassa “Patria” – muualla teoksen tuhti kirjoitustapa hieman verotti äänenkäyttöä.
Voicesissa järjellisen eksaktit rytmit ja sävelten rakentaminen ja tunteellisesti välitön ladattu aines vuorottelevat. Vaikuttavin synteesi järjen ja tunteen välillä syntyy vasta viimeisessä numerossa, kun hypnoottinen lasien hively ja romanttiset melodiat nivoutuvat prikulleen punnittuihin ja kerrankin vuolaammaksi valloilleen pääseviin sointukulkuihin. Tässä rajankäynnissä on Henzen musiikin suola, minkä säveltäjä kirjoituksissaan totesi. Tämä kantoi niissäkin kohdissa, joiden ilmaisusta aika on jo ajanut ohi.
Vahvan nykymusiikkiprofiilin London Sinfonietta esiintyi vuosikymmenten tauon jälkeen Suomessa, silminnähden varmalla ja vapautuneella otteella. Myös seisaaltaan soittamisesta ja lukuisista näyttävistä sivusoittimista kuten ilmapalloista, megafoneista ja tinapilleistä tämä iskuryhmä selvisi kiitettävästi.
Heittäytymistä vaadittiin siinäkin numerossa The Worker, jossa soittajat luopuivat soittimistaan ja kerääntyivät sympaattisen empiväksi työläiskuoroksi Hammond-urkujen säestämänä. Henzen teos on alun perin kirjoitettu juuri London Sinfoniettalle, vaikkakaan 50 vuoden jälkeen alkuperäisestä kokoonpanosta juuri ja juuri ei ollut ketään mukana.
Elävien soittajien ohella maltillinen elektroniikka oli saumattomasti osa kuuntelukokemusta. Ensimmäisen konserttiin tarvittiin tekninen tauko, kun crotalesiin kai käytännön syistä kytketty steel pan-saundi irtautui Henzen neljännen numeron jälkeen yhteistyöstä. Kapellimestari Christian Karlsenilla supliikkia riitti täyttämään korjauksien ajaksi myös live-radioyleisön odotukset.
Pienieleisyydessään vakuuttava Karlsen kannusti muusikot huippusuorituksiin. Hän piti Henzen rytmiset ja humoristiset koukerot hyvin hyppysissään, vaikka vaadittiin ensembleltäkin keskittynyttä ja kuuntelevaa otetta näin tiiviin harjoitusprosessin jälkeen. Varsinkin suuri määrä lyömäsoittimistoa ja lisäsoittimia saneli, että harjoitusprosessi tapahtuisi vasta Viitasaarella. Karlsenin erikoistehtävistä ehkä työläin on suvereenisti ohjailla näitä soitintenvaihdoksia. Hän on vain muutaman edeltävän kapellimestarinimen esimerkkiä seuraten erikoistunut Henzen yli puolitoistatuntisen järkäleeseen.
Tenori Peter Tantsitsin lavapresenssi oli eläväinen ja lähes säihkyvä, mutta hänen äänensä soi varsinkin ensimmäisessä konsertissa ajoittain Henzen sävelvalintojen esiintuomiseen hieman huokoisesti. Jälkimmäisessä konsertissa hänen vieressään kuumotti tsehovilaisena aseena pari symbaaleita, jotka lopulta käyttöön päästyään laajensivat tenorin jo entuudestaan ilmeikästä visuaalista ulosantia.
Carina Vinken alttoprofiilin lyyrinen mezzoääni kulki joustavasti ja soveltui passaggioalueella lepäävään ja Henzen laulajille paikoin epäkiitolliseen kirjoitustapaan. Monikielisten tekstien lausunta oli kummallakin laulajalla voittopuolisesti tarkkaa.
Henzeä kommentoivien teosten joukossa riitti erilaisia tyylejä ja lähestymistapoja.
Brittiläis-ruandalaisen Auclairin In Solidarity With Striking Workersissa liittyi säveltäjä laulajien riviin osaksi napakan mottomaista, diatonista ilmaisua. Itsevarmasti negaatioita vyöryttävästä tekstistä huolimatta ei manifestista tai fanfaarista suoranaisesti ollut kyse, ja äänenvoimakkuudet pysyivät skaalan keskivaiheilla. Sen sijaan musiikkia kuljettivat limittäiset pulssitasot ja hienoiset vaihtelut sointien pinnassa.
Auclairia seuraamaan oli asetettu Missy Mazzolin In Spite of All this, jossa samanlaisista keinovaroista, arvaamattomista harmonian vaihdoksista ja pulssien mobileista, kudottiin paljon levollisempaa ilmaisua. Viulusoolon ja diatoniikan kaltaiset keinot, joilla Mazzoli pyrkii tunteisiin vetoamaan, jäivät tässä kokonaisuudessa ja varsinkin Henzen ilmaisun varjostamana hieman patenttimaisiksi.
Saksanukrainalainen Anna Korsun vastasi avausillan tekstuuri- ja sointivetoisimmasta teoksesta. Ilmeisesti poliittinen uutisteksti eteni mantrana kännyköistä kunkin muusikon äidinkielellä luettuna. Kuiskauksista puheeseen, sen kanssa koordinoituun niukkaan soittoon ja lopulta koko esittäjistön liukuviin eleisiin soljuva energisoitunut viisiminuuttinen arkkitehtuuri kantoi verrattain hyvin.
Allison Loggins-Hullin Can you see? rakentui prosessimaisesti ja pienemmällä kokoonpanolla. Musiikkia hallitsi voimakas rummunlyönti säännöllisen epäsäännöllisesti, ja bongorumpujen vaimea kaiutus elektroniikalla. Tätä peilaamaan kasaantuivat muut soittimet omilla soittotavoillaan. Käynnistyvä, huipentuva ja sulkeutuva symmetrinen tuokiokuva oli valmis.
Henzen erityisen emansipatorisen numeron “Para aconsejar a una dama” jälkeen kuultiin samassa hengessä Mariam Rezaein Azadi/Freedom. Teoksellaan levysoittimien taakse asettuva säveltäjä haluaa vahvistaa naisten ääntä ja asemaa Iranissa ja maailmanlaajuisesti. Nauhoilta kuultiin naisääniä englanniksi ja farsiksi. Rezaein visioon jousikvartetin ja turntablismin liitosta kuului hieman särjettyjä mutta sitäkin kaiutetumpia ääniä, niin pyöreitä että sanoma pyrki tunteikkaasti likelle kuulijaa. Vahvahkot basson valumiset ja rengasmodulaatiot silmäilivät tanssilattioiden suuntaan. Kääntöpuolena solistisen materiaalin ja jousten yhteys katkesi hetkittäin.
Tyshawn Soreyn Requiem for a Plague: Codassa nimensä mukaisesti sulkeva ele kuin venytti aforismia. Liikahtamattomat soinnut painottomassa tilassa toteuttivat hyvin häivytetyn hitaan muodonmuutoksen. Sointujen tiiviys toi mieleen lähinnä Feldmanin.
Riikka Talvitien leikkisä uusi teos Green Tress sai vauhtinsa kaanon-melodioiden hieman unohdetusta traditiosta. Alun tarttuva tonaalinen melodianpätkä C-duurissa esiteltiin tyylinmukaisesti muiltakin tasoilta, vaan tämä ei dominoinut ilmaisua, joka oli myös soinnillisesti hiottu.
Sveitsinnigerialaisen Charles Uzorin Parmenides Prooimionin usein yhdessä tasossa etenevä, kuitenkin katkottu diatoninen neoklassismi toi mieleen Igor Stravinskin ja viittelöi sointimaailmassaan myös Steve Reichiin. Klassistisen vaikutelman kruunasi kreikankielinen teksti. Toimiva yhdistelmä, vaikkei synnyttänyt varsinaista ahaa-elämystä.
Uzorin teos jälkimmäisessä konsertissa, 8’46” George Floyd in memoriam sykki hyvin eri tavalla ja esitettiin himmennetyin valoin. Yleisö sai keskittyä hauraisiin huokauksiin soittajistolta vahvistettuna, ilman soittimia. Aivan kuolonkorahduksilta ne eivät silti kuulostaneet – tosin konseptin ja ilmaisun taustoja jään tarkemmin vain arvailemaan, sillä tästäkin teoksesta olisi ollut hyvä olla kuvaus käsiohjelmassa.
Viitasaaren Musiikin ajan ohjelmaan kuului ja kuuluu myös pienemmän profiilin konsertteja, keskustelutilaisuuksia ja kompakti John Cage -aiheinen valokuvanäyttely pidemmälle heinäkuun loppuun. Sadepilvet jäivät lopulta korkealaatuisen musiikin taustalle kulissiksi. Kaikesta päätellen näyttää yli 40-vuotiaan festivaalin tulevaisuus valoisalta ja jopa laajenevan Viitasaaren Kesäakatemiasta. Keskisuomalaisen (4.7.) mukaan ympärivuotisesti toimiva nykymusiikin keskus on ainakin suunnitteilla alueelle, ja rahoitusrakenteita kartoitetaan.
Juhani Vesikkala
