Viime kesänä Meidän Festivaalilla kantaesitettiin jousikvartettoni, jonka tuottama hiilijalanjälki laskettiin ja hyvitettiin. Laskelmat edellyttivät, että pidin kirjaa työskentelystäni ja kuvasin elinolosuhteitani.
Arvelin teoksen hiilijalanjäljen olevan pieni: jos syö pääasiassa kasvisruokaa, kulkee julkisilla ja työhuoneella on uusiutuvaa sähköä, päästöjä syntyy vähän. Musiikki itsessään on aineetonta ja uusiutuvaa pääomaa.
Kantaesityksen hiilijalanjäljen suuruus oli arviolta 889,9 kg CO2e hiilidioksidiekvivalenttia, mikä vastaa keskivertosuomalaisen noin kuukauden henkilökohtaisia päästöjä. Tästä luvusta käytetyt tilat (mukaan lukien teoksen tilaajan Kamus-kvartetin harjoitustilat) tuottivat vajaan kolmanneksen, matkat (joihin laskettiin myös yleisön matkat konserttiin) tuottivat reilun kolmanneksen ja materiaalihankinnat ja majoitus tuottivat loput.
Lukemien suuruus yllätti. Päästöjä ei voisi vähentää oikeastaan mistään. Laskelmassa näkyy kirkkaasti, kuinka paljon meihin vaikuttaa olemassa oleva infrastruktuuri. Muutos on riippuvainen toimintaympäristön vihreästä siirtymästä.
Laskelmat tehneen festivaalin vt. toiminnanjohtajan Petra Piiroisen mukaan lukemassa voidaan ottaa huomioon myös hiilikädenjälki, joka kertoo ei-kestävän ja kestävämmin tuotetun vaihtoehdon eron, esimerkiksi jos julkisen liikenteen sijaan olisi liikuttu kaikki matkat yksityisautoilla. Arkikielessä kädenjäljellä voitaisiin viitata myös taiteen mahdolliseen vaikutukseen yleisöön ja sen ympärillä mahdollisesti käytävään keskusteluun. Tämän vaikutusta taas on mahdotonta mitata. Kaija Saariahon sanoin: ”On tärkeää opettaa, että kaiken arvoa ei voi laskea euroina, kaiken merkityksellisyys ei käy ilmi sekunnissa eikä ehkä vuodessakaan: ei tunteiden, ei metsien, ei musiikin.”
Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ilmastotavoitteet loittonevat samalla, kun eri puolilla maailmaa palaa ja lämpötilat kipuavat ennätyslukemiin. Myös kulttuuri on lyhytnäköisesti ajettu nurkkaan. Hallitusohjelmaan on kirjattu rahankäytön tehostaminen Yleisradiossa, jonka lakisääteinen tehtävä on kulttuurisen moninaisuuden vaaliminen, myös sen osan, joka jää kaupallisten toimijoiden ulkopuolelle. Taidealan leikkauksilla on seurauksia koko yhteiskunnan henkiselle hyvinvoinnille, jota kohtuuttomasti nirhaistaan eri suunnista. Tulee mieleen taidemesenaatti Sara Hildenin hautakiveen kaiverretut Auguste Renoirin sanat: ”Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut”.
Taloustieteilijä Sixten Korkman siteerasi viime keväänä mielipidekirjoituksessaan anekdoottia Britannian pääministeristä Winston Churchillista, joka sai toisen maailmansodan aikana eteensä ehdotuksen, jonka mukaan kulttuuriin käytetyt rahat siirrettäisiin sotavoimien käyttöön. Tähän Churchill vastasi kysymällä: ”Mitä me sitten puolustaisimme?” Kotimaisen kulttuurin ja sen moninaisuuden vaaliminen on ekososiaalisen sivistyksen elinehto. Churchillin kysymystä voisi edelleen jatkaa, kuinka käy kulttuurin ilman hyvinvoivaa maapalloa?
Suomen musiikkitoimijoiden laatiman Elävän musiikin ilmastotiekartan mukaan ilmastonmuutoksen hillintä on ainut keino varmistaa, että musiikista nautitaan laaja-alaisesti myös tulevaisuudessa, musiikki ja ilmasto kulkevat käsi kädessä. Muutokseen tarvitaan mukaan kaikki yhdessä, valtiosta kuntiin ja kaupunkeihin sekä festivaaleista konsertteihin. Ja jotta isot pyörät saadaan pyörimään, merkitystä on myös yksittäisten ihmisten teoilla, joilla tehdään muutostarvetta näkyväksi. Tässä mukaan tulee taide. Asioihin voi vaikuttaa myös kuulijana, tekijänä, opettajana ja muusikkona – niin tunteisiin, metsiin kuin musiikkiinkin. Taiteessa näköalattomuuden ei tarvitse olla vaihtoehto. Vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan vaikuttamiseen ei tarvita mitään erityistä, vaan jo 3,5 % ihmiskunnasta riittää kääntämään kelkan. Niin kauan kuin on tekoja, tulevaisuuskuva voi näyttää positiiviselta. Taiteen tekeminen ja kokeminen voivat muuttua meissä hiilikädenjäljeksi.
Minna Leinonen
