”Minulle tuli siis tällainen hullu ajatus, että me teemme itse sitä modernia musiikkia. Ja kerran vaan aloitin: Kuulkaas! Nyt kun on syksy, kaikki muistavat, että miltä tuntuu, kun sataa.”
Sitaatti ei ole peräisin viime vuosien lasten ja nuorten sävellysprojektista, vaan kyseessä on musiikkikasvatuksen avantgardistina pidetyn Liisa Tenkun (1918–2017) kuvaus neljäsluokkalaisten musiikkitunnilta vuodelta 1963. Tenkku kehitti kollegansa Ellen Urhon (1920–2018) kanssa äänten kuunteluun keskittyvän menetelmän, jossa rytmin ja melodian sijaan keskiössä oli sointiväri. Ääniä kuvattiin perinteisistä nuoteista poiketen graafisina partituureina, mikä mahdollisti kaikkien osallistumisen säveltämiseen musiikillisista taidoista riippumatta. Kasvatusala ei kuitenkaan ollut Urhon ja Tenkun aikaan valmis tähän uraauurtavaan kasvatusmetodiin, eikä opettajilla ollut siihen riittävää koulutusta. Säveltäjät taas olivat sitä mieltä, että musiikin tekeminen alkaa nuoteista, ja perinteistä laulukirjaa puolustaville musiikinopettajille Urhon mukaan ”g:n paikka viivastolla oli kuin pyhä lehmä”.
Tenkun ja Urhon ajatukset äänen ja ympäristön aktiivisesta kuuntelusta ja kaikille kuuluvasta säveltämisestä ovat tavoitteita ja haasteita myös aikamme musiikinopetuksessa. Äänimaisematutkimuksessa ja musiikkikasvatuksessa on aika ajoin esitetty huoli lasten ja nuorten keskittymiskyvyn ja kuuntelutaidon puutteesta. Tänä päivänä hiljaisuus voi olla yhtä harvinaista kuin linnunradan näkeminen. Musiikki on läsnä kaikkialla, ja maailmamme on äänekkäämpi kuin koskaan ennen. Kiinnostus klassiseen musiikkiin vähenee, kun viittä minuuttia pitempi keskittynyt musiikin kuuntelu voi tuntua ylivoimaiselta. Onko kykymme kuunnella rapistunut? Pitäisikö äänen ja hiljaisuuden kuuntelutaitoa opettaa?
Sain kutsun viime syksynä Kaustiselle pitämään sävellystyöpajoja, joihin osallistui koko Järvelän kyläkoulu yhdessä musiikinopettajansa Susanna Kentalan kanssa sekä nuoria Näppäreitä yhdessä Siiri Virkkalan kanssa. Hankkeen taustalla olivat Virkkala, Kaustisen kamarimusiikkiyhdistys ja festivaalin edellinen taiteellinen johtaja Kaija Saarikettu. Ajatuksena oli auttaa lapsia ja nuoria tutustumaan nykymusiikkiin tekemällä sitä itse niin, ettei ketään jätetä ulkopuolelle. Työpajat alkoivat kuuntelemalla ja keskustelemalla, millaista musiikkia nykyään voi säveltää. Esimerkkeinä olivat mm. Francesco Filidein Love Story, jossa muusikot luovat sydämenääniä vessapaperilla, sekä Tytti Arolan kuorolle, paperille ja ääninauhalle sävelletty Paperi. Oppilaat päättelivät, että mitä tahansa voi säveltää ja mistä tahansa äänestä. Tämän jälkeen he saivat miettiä, mikä on heidän lempiäänensä ja missä sen voi kuulla.
Tenkun ja Urhon mukaan lyhyetkin kuunteluharjoitukset ovat motivoivia, jos ne esitetään oikealla tavalla. Jos saadaan ensimmäinen herkistyminen aikaan, sen jälkeen ”kuulee koiran juoksevan lumessa”. Kaustisella 5–6-luokkalaisten lempiääniä olivat sateen ropina, hevosen hirnunta, hörinä ja kavioiden kopse, lumen päälle astuminen, paperin repiminen, pekonin paistaminen, nuotion palaminen, tölkin avaaminen ja aaltojen huuhtoutuminen rantaan. Nuoret rakensivat itse tehtyjä soittimia, joilla he jäljittelivät lempiääniään, ja sen jälkeen äänet järjestettiin partituuriksi. Ääniympäristön aktiivisen kuuntelemisen kautta sävellykset saivat merkityksiä.
Tutkija Olli-Taavetti Kankkunen ehdotti väitöskirjassaan, että ääniympäristön kuuleminen nostettaisiin musiikin kuuntelun rinnalle peruskoulun joka oppiaineessa. Tutkimuksen mukaan kuuntelukasvatus edistää yhteisöllisen ja eettisen merkityksen tiedostamista kasvatuksessa. Omasta näkökulmastani äänien kokemuksellinen kuuleminen ja vaikkapa juuri lempiäänten pohjalta säveltäminen ovat yksi avain musiikin ja ympäristön laajempaan ymmärrykseen. Kasvatus taiteeseen tapahtuu taidetta tasa-arvoisesti tekemällä ja suhteessa meitä ympäröivään maailmaan, joka on täynnä kiinnostavia ääniä. Kaikkihan muistavat, miltä tuntuu, kun sataa.
Minna Leinonen
