Arvio: Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa 10.1. Johtajana Jukka-Pekka Saratse, solistina Jan Lehtola, urut.
Musiikkitalon uusien urkujen avajaisviikko todisti soittimen huippulaadun resitaaleissa, ja tällä viikolla kuullaan, miten ne sulautuvat yhteen orkesterin kanssa. Keskiviikkona ja torstaina soi Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Kaija Saariahon urkukonsertto Maan varjot, ja perjantaina Radion sinfoniaorkesteri tuo Suomessa ensi kertaa kuultaville Esa-Pekka Salosen Sinfonia concertanten, solistina Olivier Latry.
Saariahon Maan varjoille kunniapaikka ensimmäiseksi kuultuna konserttona oli luonnollinen, sillä koko urkuprojektihan lähti siitä, kun Jan Lehtola soitti kyseistä konserttoa digitaaliuruilla. Se oli pettymys Saariaholle, joka sitten päätti lahjoituksestaan Musiikkitalon oikeille uruille. Ympyrä nyt sulkeutui, kun Jan Lehtola pääsi näyttämään, mistä teoksen erikoisissa sointimaailmoissa oikeasti on kyse.
Saariaho ei ole teoksessaan pyrkinyt käsittelemään urkuja soolosoittimena, joka erottautuisi orkesterista ja kohoaisi konserttoperinteen mukaiseen titaaniseen vastakkainasetteluun sen kanssa, vaan orkesterin osana. Ne sulautuivatkin yhteen eräänlaiseksi supersoittimeksi, kuin kosmoksen keuhkoiksi, jotka laajenevat ja kutistuvat. Paikoin ei edes tiennyt, kummasta ääni tuli, orkesterin soittimesta vai urkujen vastaavasta rekisteristä. Liu’utukset, hienovaraiset sekoitukset ja rajapinnat tekivät huimaavan vaikutelman.
Maan varjot on sävelletty Saariahon isän sekä vuotta ennen sen valmistumista (2013) kuolleen Henri Dutilleux’n muistolle. Sen taustalla ovat Perchy Bysshe Shellyn kuolleelle ystävälleen kirjoittamat muistorivit: ”Yksi jää missä muu muuttuu ja kuolee: / ikuisesti loistaa taivaan valo, maan varjot pakenevat”. Eli Saariahon tuotannon peruselementeistä, valosta ja varjoista ja niiden rikkaasta vaihtelusta jälleen kyse.
Itselläni teos assosioitui avaruudellisiin kuviin. Urkujen matalimmat pillit soivat maagisesti ja loivat ikään kuin pohjattoman kosmisen pimeyden, jota vasten hohtavat valoilmiöt nousivat. Teoksen esitysten aiemmista kritiikeistä käy ilmi, että esimerkiksi Lontoon Royal Festival Hallin urut eivät kyenneet toistamaan näitä humisevia alaääniä vaan aiheuttivat niissä häiritsevän whoom-efektin. Musiikkitalossa ei mitään ongelmaa!
Ensimmäisessä osassa Shadows fly urut nostivat esiin teemoja, joita orkesterin soittimet muuntelivat. Musiikki suuntasi spiraalisesti kohti transsendentaalista, mutta assosiaatioita tuli myös jäiseen luontoon ja lintuihin. Toisessa osassa, Dome, oli uskonnollista tunnelmaa. Kolmannessa osassa Flowers, Ruins, Statues tekstuuri kiteytyi dynaamisemmaksi urkujen ottaessa vetovastuun, kunnes loppu haipui tyhjyyteen. Jan Lehtola ja Jukka-Pekka Sarasteen johtama Helsingin kaupunginorkesteri olivat herkässä vuorovaikutuksessa ja toteuttivat teoksen sointiefektit hienovaraisesti ja vangitsevasti.
Konsertin ohjelma oli hienosti laadittu kuolemanläheisen tematiikan varaan. Sen aloitti Oliver Messiaenin Les offrandes oubiiées (Unohdetut uhrilahjat), joka henkii katolista mystiikkaa kuvatessaan Kristuksen kärsimyksiä, ihmisen synnissä piehtaroimista ja uutta yhteyttä edustavaa ehtoollista. Kyseessä on säveltävän ensimmäinen orkesteriteos, ja keskiosan kaltaista väkivaltaista rytmiikkaa ei häneltä usein sen jälkeen ole kuultu.
Saraste ja HKO kirkastivat teoksen sointivärit niin upeasti, että ne hiljensivät sisäisellä kantovoimallaan. Saraseen kausi HKO:n johdossa on kestänyt vasta puoli vuotta, mutta hän on jo nyt saanut orkesterin sointiin lisää väriä ja intensiteettiä Susanna Mälkin tehtyä hienon työn sen puhdistamisessa ja soiton tarkentamisessa.
Myös istumajärjestystä on muutettu niin, että bassot soittavat takavasemmalla, ja vasket on siirretty suoraan takaa oikealle takakulmalle. Kakkosviulut on asetettu istumaan toisiaan vastaan, mikä on hyvä ratkaisu monen klassisen teoksen stereoefektejä ajatellen.
Lopputulosta arvioidakseen olisi kuunneltava eri puolilta salia, mutta ainakin permannon vasemmalle lohkolle bassot kuuluvat aiempaa tuhdimpana. Se on selvä parannus aiemmin honteloon sointipohjaan. Joulukuisessa Sibelius-konsertissa vasket tuntuivat soivan vähän erillään muusta orkesterista, kun väliin jäi kokonainen tyhjä porras, mutta kun nyt lavan täytti Gustav Mahlerin jättimäinen kuudes sinfonia, tätä ongelmaa ei enää ollut.
Saraste johti ”traagisen” sinfonian tuimaan tyyliinsä, korostaen kokonaismuodon tiiviyttä ja intensiteettiä. Alkuosassa tulos oli armoton mutta hivenen monotonisella tavalla – Mahler antaisi enemmänkin sijaa yksityiskohtien elävyydelle. Scherzo soi purevasti, vailla leikkisyyden häivää, mutta olisiko siinäkin ollut tilaa ironialle?
Hitaassa osassa Sarasteen täysin sentimentaalisuudesta vapaa, virtaava tyyli toimi, ja finaalin draaman hän rakensi hiuksia nostattavasti. Sankari rimpuili rimpuilemistaan mutta lopulta kaatui vasaraniskuihin. Mestarin työtä, jota HKO seurasi yksissä tuumin.
Harri Kuusisaari
