1. Kun jousikvartetti ilmoittaa juhlivansa 50-vuotista uraansa ja vieläpä väittää edelleen olevansa huippu omalla alallaan, nimittäin uusimman musiikin tulkitsijana, herää tietysti epäilys, että osaisivatkohan hiukan nuoremmat kollegat hoitaa homman paremmin?
Huoli on turha. Arditti-kvartetin perustaja ja voimanpesä Irvine Arditti on kaiken lisäksi 21 vuotta perustamaansa kvartettia vanhempi, mutta klisee iästä vain numerona vahvistuu. Entinen energia ja intohimo on tallella, riskinotto on edelleen verissä ja halu tilata uutta musiikkia entinen.
Juhlakonsertin ohjelmassa on ardittilaisittain kaksi klassikkoa: Jonathan Harveyn ensimmäinen jousikvartetto vuodelta 1977 ja Harrison Birtwistlen The Tree of Strings vuodelta 2007. Näiden menneisyyden reliikkien lisäksi ohjelmassa on – tietenkin – kaksi kantaesitystä: Toshio Hosokawan Oreksis pianokvintetille ja Cathy Millikenin In Speak jousikvartetille.
Juhlakonsertin paikka on Berliinin Pierre Boulez Saal. Olen tilaa ennenkin ylistänyt, mutta kerrataan nyt taas: Frank Gehryn pieteetillä ja ilman wau-efektejä suunnittelema sali on luultavasti paras kamarimusiikkisali koko maailmassa. Se palvelee musiikkia tekemättä itsestään numeroa, mutta on silti silmiä hivelevän kaunis tila, jossa akustiikka on kamarimusiikille paras mahdollinen. Saliin mahtuu runsas 600 ihmistä, yleisö istuu ringissä muusikoiden ympärillä ja illuusio ”kamarista” toteutuu.
En yritä sanoittaa esityksiä sen enempää: upea ilta.
2. Ardittia kuunnellessa palaa mieleen vuosikausia jatkunut epämääräinen keskustelu siitä, että miksi taidemusiikin kentällä vain toistetaan muiden kirjoittamia nuotteja eikä itse luoda mitään. Eli toisin sanoen: aika vakiintunut käsitys ainakin somemaailmassa ja osassa valtamediaakin tuntuu olevan se, että jos muusikko vain soittaa jonkun toisen säveltämää musiikkia ja vieläpä nuoteista, kyseessä ei ole luova akti. Kellarissa harjoitteleva bändi on sen sijaan luova, koska nuotteja ei ole ja musiikki on ikiomaa.
Kaikki kunnia kellaribändeille ja muulle harrastamiselle. Sieltä nousevat ilmiöt ovat toisinaan aivan loistavia, ja luultavasti tekemisen riemu on aitoa silloinkin, kun tulokset eivät kiinnosta muita kuin sen tekijöitä.
Mutta silti on vaikea ymmärtää ajatusta, että viulunsa ääressä Harrison Birtwistlen erinomaisen vaikeaa tekstuuria täysillä tulkitseva ja kvartettiaan hienovaraisesti johtava Irvine Arditti olisi vähemmän luova kuin vaikkapa sooloaan improvisoiva jazzmuusikko. Olisiko niin, että kaikenlainen puhe luovuudesta ja ”luovasta taloudesta” on hämärtänyt koko luovuuden käsitteen? Vai onko taustalla edelleen esimerkiksi korkeakoulumaailmassa kummitteleva erottelu ”luovaan” ja ”esittävään” säveltaiteeseen? Väitän, että tulkinta jonkun toisen teoksesta on aivan yhtä luovaa kuin itse tehty sävellys tai kotona olohuoneessa sunnuntaiaamuna sommiteltu akvarelli.
Ja tähän tekee mieli lisätä sekin, että jotain luovaa tapahtuu myös kuulijan aivoissa. Ei yleisö ole passiivinen vätys, vaikka kuva hillityn porvarillisesti kököttävästi ihmismassasta ehkä siltä vaikuttaa. Musiikin ihmeellisyys tulee juuri siitä, että pään sisällä tapahtuu kaikenlaista, jota on täysin mahdoton sanoittaa, mutta joka kuitenkin on energistä ja kaikkea muuta kuin passiivista, vaikka istutaankin kiltisti paikallaan.
Ja ehkä tämä menee jo hiukan liian juhlalliseksi, mutta Ardittin konsertin tapauksessa jo pelkkä esiintymistila upeine akustiikkoineen tuo mukaan luovan aspektin pääkopan sisäiseen maailmaan.
3. Luovuudesta puheen ollen: en suinkaan ole Berliinissä Ardittin takia, se on vain mukava yhteensattuma. Sen sijaan olen giganttisilla ITB-messuilla opiskelemassa kulttuurimatkailun uusimpia trendejä. Opin jälleen, että matkailualan guruja eivät enää ole korskeat hotelliyrittäjät tai lentoyhtiöiden pomot. Kaiken huomion vievät rocktähdiltä näyttävät Googlen Gemini-tekoälypalvelun ja kilpailijansa TikTokin saarnamiehet.
Sanovat että tekoäly muuttaa aivan kaiken parin vuoden sisällä. Lisäksi saan kuulla, että TikTokin käyttäjistä (joita on tällä hetkellä jo 1,7 miljardia) noin 80 prosenttia saa TikTokista inspiraation omille matkasuunnitelmilleen. Melko varmaa on sekin, että saman verran käyttäjistä valitsee myös konserttikohteitaan koukuttavan palvelunsa kautta.
Melkein käy sääliksi konserttitaloja, sinfoniaorkestereita ja festivaaleja, jotka vasta hiljattain oppivat käyttämään Instagramia markkinoinnissaan. Nyt niiden on opeteltava myös TikTokin temput ja algoritmit – ainakin jos saleihin halutaan alle 30-vuotiaita kuuntelijoita.
Kai Amberla
