Tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan muusta. Nyt kirjoitan kuolemasta.
Ihmisen kuolema on tässä ehtoopuolen iässä ja synkässä maailmantilanteessa usein läsnä. Media kylvää osaltaan kuoleman viestiä kyllästäen siitä itselleen toimeentuloa, ja keskustelut ystävien kanssa luisuvat helposti ikäviin asioihin, vaikka yritetään toki olla positiivisia.
Kuolema on universaali, monitahoinen käsite, joka herättää syviä tunteita, pelkoa, uteliaisuutta ja mystisiä olettamuksia. Tosiasia on, että ihmiset kuolevat, kukaan meistä ei elä ikuisesti. Kuolema on siis luonnollinen osa elämää, kuitenkin sen syvällisempi ymmärtäminen ja siihen suhtautuminen ovat olleet kautta ihmiskunnan historian ahdistavia ja henkilökohtaisia.
On helppo ymmärtää, että kuolema on fyysisen elämän päättymistä: elimistön biologiset prosessit lakkaavat, ja henkilön tietoisuus katoaa.
Filosofisessa mielessä ihmistä on aina kiinnostanut se, mitä tapahtuu ihmisen tietoisuudelle kuoleman jälkeen. On kaksi suurta asiaa, jotka ovat ihmiskunnan loputtoman pohdinnan kohteita: Onko kuolemanjälkeistä tietoisuutta, ja onko universumissa Telluksen ulkopuolella elämää, jonka voisimme ymmärtää? Jokainen voi uskoa ja toivoa kuten haluaa; rakkautta on se, ettei vaadi muita uskomaan omalla tavallaan.
Kuoleman pelko on luonnollista. Pelko konkretisoituu varsinkin sairastumisen yhteydessä – ajattelemme, että toivottavasti tähän ei kuole. Pandemia ei naurattanut. Se toi pelon eri muodot arkeemme, aloimme pelätä yhteiskuntaa ja toisiamme. Pelko raastoi mielenterveyttämme.
Kaikki tunnemme ihmisiä, jotka sairastuttuaan tehokkaista hoidoista huolimatta kohtaavat lopulta kuoleman. Silloin on ihmisellä ja omaisilla aikaa tottua ajatukseen kuolemasta. Voi laittaa asiat kuntoon, jos siihen on voimia.
Kun ihminen tieteen avulla paranee vakavasta sairaudesta, elämää sen yksinäisillä hetkillä varjostaa pelko sairauden uusiutumisesta. Siinä eivät auta ystävien kannustukset elää täysillä ja unohtaa ikävät asiat.
Sellaisissa kulttuureissa, joissa ei kuolemaa ajatella länsimaisella tavalla, ei sitä pelätä. Kuolema on silloin kohtalo, ja se hyväksytään.
Voiko ihminen päättää omasta kuolemastaan, on äärimmäisen monimutkainen ja vaikea kysymys. Eutanasia ja lääkärin avustama kuolema ovat eettisesti aiheita, joissa tasapainoillaan yksilön itsemääräämisoikeuden ja yhteiskunnan eettis-moraalisten normien välillä.
Ymmärtääkseni nuoremmat ikäpolvet kannattavat enemmän eutanasiaa ja lääkärin avustamaa kuolemaa. Sen katsotaan olevan armollinen tapa lopettaa sietämätön kärsimys, etenkin silloin, kun sairaus on terminaalivaiheessa ja mahdollisuuksia parantua ei ole. Seniorien kanta on empivä.
Olennaista on käydä avointa ja kunnioittavaa keskustelua eri näkökulmien välillä, ottaen huomioon yksilön oikeudet, inhimillinen kärsimys ja yhteiskunnan arvot.
Lääkärien eettistä ja moraalista taakkaa ei voi lisätä. Palliatiivista hoitoa tulee sairaaloissa kehittää. Ongelma lääkäreille on samanoloinen – vaikka rinnastus on kaukainen – kuin rajavartioiden vastuu uudessa lakiehdotuksessa: miten yksilö voi ratkaista työssään ihmisten kohtaloita saamatta vahinkoa mielelleen.
Itsemurha eli oman elämän päättäminen tietoisesti on myös arkaluonteinen aihe. Laillisesti ja eettisesti asiaan liittyy useita näkökulmia, ja vastaus oikeutukseen riippuu monista tekijöistä, kuten kulttuurista, uskonnosta, eettisistä periaatteista ja joissakin maissa itsemurhan yrittämisen suhteen lainsäädännöstä.
Eettisesti voi ajatella, että yksilöllä on oikeus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan.
On myös tärkeää tunnistaa, että itsemurhaan liittyvä syvä epätoivo ja kärsimys ovat usein oireita mielenterveysongelmista, syvästä masennuksesta ja ahdistuksesta. Siksi olisi tärkeää tarjota asianmukaista hoitoa ja tukea niille, jotka kamppailevat näiden ongelmien kanssa, ja pyrkiä ehkäisemään itsemurhia ennalta. Mutta miten? Puuttuminen toisen asioihin on usein vaikeaa.
Itsemurha tuntuu läheisistä helposti kostolta, mutta uskoakseni kuolema on ihmiselle hänen senhetkisten voimiensa kannalta ainoa ratkaisu, kun hänellä ei ole enää energiaa miettiä seuraamuksia.
Eräs itsemurhan myöhemmin tehnyt kertoi minulle, että tunne on kuin olisi veden alla ja happi alkaisi ehtyä, silloin ainut ratkaisu päästä pintaan saadakseen happea on tehdä se.
Säveltäjä on kuvainnollisesti tekemisissä kuoleman kanssa jokaisen teoksensa puitteissa. Teoksen voi lopettaa riemuun, sen voi antaa sammua pois, se voi julistaa, tapoja on monia, mutta teos loppuu, sen elinkaari saavuttaa viimeisen äänen. Mietin tätä kokemusta aina säveltäessäni.
Fyysiseen vanhenemiseen suhtaudun puhdistamalla tietoisesti elämääni, sulkemalla kaiken mielestäni turhan pois keskittyen vain kannaltani olennaisiin asioihin. Se on itsekästä, mutta itsestä elämässä on lopulta kysymys.
Kimmo Hakola
