The Cleveland Orchestra toinen konsertti Helsingin juhlaviikoilla 29.8.
Niin kultivoitunut sointi-ihme kuin Cleveland Orchestra onkin, se on myös amerikkalainen virtuoosiorkesteri täsmällisine alukkeineen ja muskeleineen. Tyylitajun ja sointiloiston yhdistäminen tuotti ikimuistoista jälkeä Helsingin juhlaviikkojen toisen konsertin päänumerossa, Berlioz’n Fantastisessa sinfoniassa.
Ei tietenkään pitäisi vertailla, mutta kun ei malta. Kumpikin pääkaupungin sinfoniaorkesteri on soittanut Fantastista sinfoniaa Musiikkitalossa hyvin, mutta äärilaitaisesta tunnelmien paletista jäi puuttumaan sellainen koko tilan täyttävä soinnillinen kuvausvoima, mitä Cleveland Orchestra sai Franz Welser-Möstin johdolla aikaan. Akustisesti hankala sali soi viimeistä nurkkaa myöten, jokainen yksityiskohta kuului, ja jännite kantoi.
Berlioz’n ohjelmasinfonia ei ole varsinkaan alkupuolella vaikean kuuloinen, mutta se silti on sitä. Se vaatii tarkkaa ja hermolla elävää otetta, jotta musiikin kuvaamat taiteilijan unelmat ja intohimot välittyvät. Clevelandilaiset välittivät tämän gallialaisen kirkkauden ja välkkyvyyden verrattomalla tavalla.
Pastoraalista maalaisidylliä niityllä kuvaava hidas osa kuulostaa usein vähän pitkäveteiseltä, mutta nyt siitä löytyi myrskyä edeltävä jännite. Tanssikohtaus taas sai pyörteistä huimausta, jota taiteilija tuntee ihastuksensa nähdessään.
Koko tunnelma kääntyy, kun taiteilija nauttii huumeita ja näkee näkyjä petollisen rakkaansa matkasta helvetin noitasapattiin. Siinä orkesteri vei efektit äärimmilleen: tuomiota julistavia, aavemaisia, räkättäviä ja riehakkaita kauhunäkyjä. Villi soittimellinen teatteri tuntui kropassa saakka.
Konsertin aluksi kuultiin Prokofjevin harvoin kuultu toinen sinfonia. Se edustaa 1920-luvulla päätään nostanutta konemusiikin tyylilajia, ja siinä kuuluu uuden teollisen aikakauden ääni. Prokofjevin itsensä mukaan teos on ”tehty raudasta ja teräksestä”, ja siltä se edelleen kuulosti.
Sinfonian kovasointinen, jyskyttävä ja vihlova äänimaailma oli kaikkea muuta kuin miellyttävää kuultavaa, eikä ihme, että teos on jäänyt marginaaliin. 1920-lukulaisen futuristisen optimismin sijaan nykypäivän kuulija on taipuvainen kuulemaan siinä teollistumisen huonot puolet: luonnon saastumisen, lajikadon, työvoiman riiston ja ilmastonmuutoksen.
Cleveland Orchestralta olisi mieluusti kuullut minkä tahansa muun Prokofjevin sinfonian, mutta kaiketi haluttiin kertoa, että tällainenkin raaka voima ja rytmienergia kuuluu sen arsenaaliin.
Joka tapauksessa olipa huikea lähtölaukaus Musiikkitalon syksyn orkesteritarjonnalle! Tällaisia arjen yläpuolelle nousevia kokemuksia Helsingin juhlaviikkojen tapaisen monitaidefestivaalin tulisi tuottaa jokaiselle jotakin kivaa -tyylisen tarjonnan sijaan.
Harri Kuusisaari
