J.S. Bachin pieni talousteologia

Aleksi Barrière

Kun toukokuussa 1723 Johann Sebastian Bach aloitti Leipzigin kaupungin musiikinjohtajana, hänellä oli syytä toivoon. Kaupungin kirkkojen musiikin järjestäminen tarjosi monipuolisia taiteellisia mahdollisuuksia, joita hän lähestyi intohimoisesti. Ensimmäisinä vuosina Bach sävelsi (tai sovitti aiemmasta materiaalista) jokaikiseen jumalanpalvelukseen uuden kantaatin laulajasolisteille, kuorolle ja orkesterille. Pitkäperjantaina oli myös vuosittainen tilaisuus esittää laaja ns. passio samalle kokoonpanolle.

Mistään suojatyöpaikasta ei kuitenkaan ollut kyse. Vaikka virassa oli etunsa – palkan lisäksi virka-asunto, polttopuu ja mm. olutta koskevat veroedut – työkuvaan kuului myös häät, hautajaiset, ja yliopiston tilaisuudet, sekä kymmenisen viikoittaisen musiikki- ja latinantunnin opettaminen. Itse musiikin tuottaminenkin aiheutti omat päänsärkynsä, Bachin suhteiden jännittyessä sekä papiston että kaupunginvaltuuston kanssa. Sisällöstä piti väitellä jatkuvasti, ja rahoitusta hakea erikseen, useimmiten turhaan, soitinten huoltoon, ylimääräisten muusikoiden palkkaamiseen ja kirkkojen kynttilöihin. Tekstivihkojen painatuksen kanttori järjesti itse omalla myyntiriskillään.

Bachin työsopimuksessa vaadittiin, että säveltämänsä musiikin kuuluisi olla ”hurskauteen rohkaisevaa” eikä ”liian pitkää” tai ”operaattista”. Kirkkoihin sopi mahdollisimman yksinkertainen ja pelkistetty musiikki, mielellään koraaleja joissa seurakunta voisi laulaa mukana. Sellainen on myös halvempaa. Pietismin vaikutuksen alaiselle Leipzigin porvaristolle taloudelliset, ideologiset ja esteettiset näkökohdat punoutuivat tiiviisti yhteen. Bachin kantaattien dramatiikka, rikkaat ja värikkäät instrumentaatiot sekä polyfoniat ja suoraan italialaisesta oopperasta lainatut resitatiivit ja aariat eivät olleet odotuksien suhteen pelkästään epäasiallisia, vaan suorastaan kapinallisia. Bachin musiikki oli anteeksipyytelemäntöntä kirkko-oopperaa.

Kunnianhimoisimman eleensä Bach teki pääsiäisenä 1727. Matteus-passion kaksoisorkesteri ja kaksoiskuoro täyttivät kokonaan Tuomaksenkirkon permantokerroksen ja galleriat: Leipizigin yleisölle kyseessä oli varmaan fyysisesti vaikuttavin musiikillinen kokemus vähään aikaan.

Harvemmin pannaan merkille, että teos on sisältötasollakin karski julistus. Bachin aikaisempi ja lyhyempi Johannes-passio alkoi dramaattisesti Jeesuksen pidätyksellä. B.H. Brockesin passiolibretto, jonka olivat hiljattain säveltäneet mm. Telemann ja Händel, alkaa Viimeisestä ehtoollisesta. Matteuksen ensimmäisen kohtauksen suhteen Bach ja teoksen libretisti Picander tekivät aivan omaperäisen ratkaisun: kuoron ihmeteltyä ensimmäisessä koraalissa, minkä ’rikoksen’ vuoksi ylipappi Kaifas toivoo Jeesuksen kuolevan, siirrymme Betaniaan, jossa nimetön nainen vuodattaa pullollisen ’hyvin kallista tuoksuöljyä’* Jeesuksen päähän. Kauhistuneet opetuslapset vastustavat haaskausta: Olisihan [tuoksuöljyn] voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.* Luukkaan evankeliumissa nainen on ’syntinen’ ja pesee ennen öljyvoitelua Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivaa ne hiuksillaan – teko on siis ymmärrettävämpi katumusharjoitus. Matteuksella se on käsittämätön. Jeesus kuitenkin tarjoaa siitä yllättävän puolustuksen: kyseessä on ’hyvä teko’, joka tullaan muistamaan; sitä paitsi, Moosesta lainaten, köyhiä tulee olemaan aina, mutta Jeesuksen kuoleman lähestyessä hänet kuuluu voidella hautaamista varten. Tästä tyrmistyy (lukijan lisäksi) Juudas, opetuslasten rahakukkaron haltija, joka seuraavaksi menee sopimaan Kaifaksen kanssa Jeesuksen pettämisestä ja siten käynnistää itse passion.

Kukapa ei olisi opetuslasten tavoin skeptinen? Bachille argumentit olivat tuttuja budjettikeskusteluista kaupunginvaltuuston kanssa, ja hän vastasi muusikko-teologina, säveltämällä operaattisimman teoksensa, jonka runsas kokoonpano huokuu rikasta, värikästä ja huumaavan voimakastuoksuista vokaali- ja orkesterimusiikkia. Ikään kuin sanoakseen: Onhan tämä kaikki toki tuoksuöljyn tuhlaamista, luksuspalvelua. Kannattaako sitä edes yrittää puolustaa vetoamalla kulttuurialan positiiviseen taloudelliseen vaikutukseen? Jokaisella tähän käytetyllä pennillä voisi tehdä jotain aineellisesti hyödyllisempää. Mutta entä jos joillakin asioilla onkin erilainen arvo, jota ei voikaan mitata rahataloudellisesti? Ovatko kaikki tärkeät toimet liiketoimia?

Tätä perinteistä taloustiedettä laajempaa näkemystä, joka sisältää tunteet, symbolit, lahjat, ja luonnonkin anteet, ateistinen filosofi Georges Bataille kutsui myöhemmin ’yleiseksi taloudeksi’. Bataille panee merkille, että kaikissa kulttuureissa tapahtuu ’tuottamatonta tuhlausta’ – ei sattumanvaraisesti vaan järjestelmällisesti ja rituaalisesti. Antropologien tunnetuin esimerkki on sama kuin Matteuksen evankeliumin Jeesuksella: ympäri maailmaa hautajaisissa harrastetaan kerskakulutusta, haudataan tai tuhotaan arvokkaita esineitä, uhrataan ruokaa ja juhlitaan rajusti musiikin voimin. Sama pätee monenlaiseen rituaaliin, jonka funktiota ja kuluja ei voi eikä saa selittää puhtaasti markkinataloudellisesti. Ne tuottavat jotain muuta, ja ovat muistutus siitä, että tekomme ovat osa laajempaa taloutta, jota emme täysin ymmärrä.

Pian Matteus-passion kantaesityksen jälkeen Bachille selvisi, että rahoitustaistelu olisi mahdoton voittaa. Talousideologia oli hänen teologiaansa vahvempi, ja hänen inspiraationsa kirkkomusiikin kohdalla kuihtui motivaation myötä. Kanttori luopui operaattisista haaveistaan. Seuraavina vuosina hän keskittyi pienimuotoisempiin, maallisiin konserttitilaisuuksiin; hänen sittemmin esittämänsä kirkkokantaatit ja passiot olivat pääosin sovituksia toisten säveltäjien musiikista ja omista aikaisemmista teoksistaan. Tuoksuöljyteoksen muodossa kuitenkin jäi seuraaville sukupolville tärkeä talousteologinen muistutus. ’Musikalisches Opfer’: musiikillinen uhri tai lahja, jonka arvoa ei voi mitata rahassa.

* Kaikki raamatulliset sitaatit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottamasta suomennoksesta.