Pääsiäisviikoksi Tampere filharmonian vieraaksi saapunut Pekka Kuusisto esiintyi orkesterin kanssa ensimmäistä kertaa kapellimestarina torstai-illan konsertissa, jonka ohjelman painovoimakeskittymän muodosti Outi Tarkiaisen englannintorvikonsertto Milky Ways (2022) solistinaan suurenmoinen Nicholas Daniel, jolle teos on kirjoitettu.
Tarkiaisen konserton ympärille Kuusisto oli sommitellut erinomaisen orgaanisen ohjelmakokonaisuuden, jonka jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin Ida Mobergin orkesterisarja Soluppgång (Auringonnousu, 1909) sekäDaníel Bjarnasonin jykevien sointimassojen triptyykki Emergence (Birting, 2011/2014/2016). Viikon kalendaaririittiin viitattiin suoraan ainoastaan illan avausteoksessa, Max Regerin jousiorkesterille sovittamassa Johann Sebastian Bachin koraalipreludissa O Mensch, bewein’ dein Sünde groβ (n. 1708-17).
Vaikka Tarkiaisen parikymmenminuuttinen Milky Ways on mittasuhteiltaan kompakti, avautuu sen musiikillisessa todellisuudessa kokonainen soiva maailmankaikkeus. Teoksen otsikon voi lukea monimerkityksellisesti niin kosmisena viittauksena Linnunrataan kuin psykologisena kanavana äidin ja lapsen kiintymyssuhteen perustaan, imetykseen.
”Me kaikki olemme aloittaneet elämämme maitoteillä. Samea, kuin kuparin verhoama vastasyntyneen katse pysäyttää ja kutsuu jumalallisen lähteen aukeamaan. Pulppuava voima ravitsee, mutta on myös suurinta hellyyttä, läheisyyttä ja varhaisinta vuorovaikutusta mitä on. — Konserton halki meidät kuljettaa englannintorven hypnotisoiva sointi, joka kohoaa äiti-Maasta korkealle Linnunradan avaruuksiin; makeaan, sakeaan, rakastavaan elämän kehtoon”, säveltäjä kirjoittaa teosesittelyssään.
RSO:n maaliskuussa 2023 kantaesittämä ja sittemmin levyttämä konsertto on matkannut tilaajiensa mukana Helsingistä San Franciscoon ja Lontooseen ennen saapumistaan Tampereelle, missä se sai – ansaitusti – haltioituneen vastaanoton.
Ensimmäinen osa, The Infant Gaze, alkaa solistin pitkällä, Tempo rubato, agitato -trillillä, joka piirtyy orkesterin nousevia laskoksia vasten. Johdantoa seuraava ydinaihe, vastasyntyneen katsetta ilmentävä pronssinhohtoinen kulku on merkitty partituurissa solistille improvisoitavaksi. Musiikki etenee aaltoilevana energico-vuoropuheluna solistin ja orkesterin välillä, kunnes palataan avausmateriaalin kehittelyyn. Osan päättää väreilevä kooda.
Interplays-keskiosa on leikkisä scherzo, jonka ketterää kujeilua rytmittävät Calando-välisoitot. Solistin ja orkesterin kisailun lomassa patarumpujen ja kontrabassojen glissandot tuovat musiikkiin oman humoristisen aspektinsa. Solistin kadenssin lomaan lyömäsoittimisto lausuu lyhyet repliikkinsä.
Konserton loitsunomainen päätösosa, kymmenminuuttinen At the Fountainhead of God vie otsikkonsa mukaisesti niin kuulijansa kuin esittäjänsä kokonaan toiselle todellisuuden tasolle. Osan tuonpuoleisuudessa voi kuulla kaikuja Danielin äidin itsemurhaan päättyneestä elämäntarinasta, jota Tarkiainen omistuskirjoituksellaan muistaa – solistinsa ohella.
Jousten pitkien äänten yllä kimmeltävä celesta, harppu ja metallinen lyömäsoittimisto piirtävät soivia hahmoja musiikin usvaan, jonka keskelle englannintorven Dolcissimo, intimo -kertomus alkaa piirtyy. Fagotti, trumpetti, huilu, klarinetit, sooloviulu ja harppu lisäävät soivaan virtaan omat juonteensa, kunnes musiikki soljuu orkesterin ajattomana kelluvaan välisoittoon, jonka aikana solisti siirtyy lavan takaosaan käyrätorvien viereen.
Tätä seuraa vähäeleisyydessään äärettömän vaikuttava Misterioso, luminoso -jakso, jossa englannintorvi, yläparvelle sijoitettu jousitrio – kaksi viulua ja alttoviulu – sekä orkesteri huhuilevat toisilleen todellisuuden rajojen halki, kunnes solisti poistuu lavan taakse, mistä kantautuu hänen viimeinen pitkä trillinsä – samainen ele kuin teoksen alussa – jonka saatteleman konsertto haipuu al niente -hiljaisuuteen.
Milky Waysin Tampereen-esityksessä kaikki osaset hakautuivat kauniisti paikoilleen. Daniels eli soolo-osuutensa läpi verrattomalla taidolla ja omistautuneisuudella kanavoiden teoksen fyysiset ja metafyysiset virtaukset syvästi puhutteleviksi sointijatkumoiksi, joiden ympärille orkesterikudoksen kerrostumat levittäytyivät Kuusiston johdolla alati huolella punottuina mutta kuitenkin vapaasti hengittävinä tekstuureina.
Yleisö otti Milky Waysin omakseen kutsuen Danielsin ja Kuusiston aplodeillaan uudelleen lavalle kerta toisensa jälkeen saaden vastalahjaksi ilahduttavan ylimääräisen, Johnny Dankworthin sovituksen George Gershwinin Summertimesta (1934) viululle ja oboelle, jonka raukea svengi sai kaksikon käsissä hurmaavan tulkinnan.
Ida Mobergin neliosainen Auringonnousu-orkesterisarja kylpee viime vuosisadan alun rikkaissa orkesteriväreissä, joiden teosofian innoittamissa ekstaattisissa säteissä ja hämyisissä varjoissa voi hetkittäin aistia jonkinlaista perheyhtäläisyyttä Aleksandr Skrjabinin sinfoniseen hurmoksellisuuteen. Sarjan kerrontaa kehystää allegorianakin hahmottuva matka aamunkoiton häikäisevyydestä iltahämärän hiljaisuuteen.
Kuusisto ja Tampere filharmonia tarjosivat Auringonnoususta ilmaisuvoimaisen ja yksityiskohdiltaan hiotun esityksen, jonka ilmaisuasteikko ulottui klassistisesta kuulaudesta myöhäisromanttiseen uhkeuteen säilyttäen alati läpikuultavuutensa.
Illan päätöksenä kuultu Daníel Bjarnasonin Emergence on valtaisan vaikuttava teos – viisitoistaminuuttinen soiva neutronitähti, jonka kolmen osan kaareen puristuu koko universumin aikajänne.
Ensimmäinen osa, Silence, rakentuu György Ligetin 60-luvun tuotantoon assosioituvien, 28-äänisten divisi-jousten kerroksien varaan, joiden päälle puhaltimet ja lyömäsoittimisto lisäävät oman palettinsa. Pilvimäiset kentät levittäytyvät hitaasti tilaan ja aikaan kuin itse luomisen pilarit. Massiivisten sointujen pintoja värittävät glissandot ja sooloviulun korkealla lepattavat nuotit musiikillisten mannerlaattojen liikkuessa hitaasti mutta vääjäämättömästi.
Kinesteettinen energia pääsee valloilleen keskimmäisessä osassa. Black Breathing -otsikon alta paljastuvat koko orkesterin läpäisevien pulssien tiiviit, eritahtiset kerrostumat, jotka huokuvat pimeää energiaa. Sitä seuraa läpikuultavampi taite, jonka taivaisiin kurottavien holvien alla tummanpuhuva orkesterisyke alkaa saada uutta muotoa vyöryen orkesterin läpi kuin rikinkatkuinen laavavirta, jonka höyryjen lomasta tähdet hetkittäin kimmeltävät.
Tarkiaisen konserton tapaan myös Bjarnasonin teoksen painopiste on sen päätösosassa. Jousten väräjävät sointikentät täyttävät Emergence-osan alun ikuisuuteen kurottavilla harmonioillaan. Puupuhaltimet, lyömäsoittimet ja vasket liittyvät vähitellen mukaan laajentaen orkesterin sointia kohti tunnetun maailmankaikkeuden rajoja.
Näennäisestä staattisuudestaan huolimatta materiaali on alituisessa muutostilassa kudoksen eläessä tahdista toiseen harmonisten värien ja tekstuurien jatkumoina.
Kuusiston johdolla Tampere filharmonia soitti Emergencen vapautuneen omistautuneesti tarjoten viimeistellyn näkemyksen, jonka huolitellen artikuloitujen yksityiskohtien moninaisuudesta syntyi vaikuttava orkestraalinen ykseys, jonka kosminen voima täytti Tampere-talon ison salin liki käsinkosketeltavalla vaikuttavuudella.
Vaikka illan tunnelmanluojana kuullulla Regerin Bach-sovituksella ei näennäisesti sen suurempaa yhteyttä muuhun ohjelmakokonaisuuteen ollutkaan, toimi sen ajaton sointimaailma tehokkaasti. Tampere filharmonian jousisto teki Kuusiston kanssa tässäkin mainiota työtä nivoen barokin ja myöhäisromantiikan retoriset elementit kauttaaltaan luontevaksi kokonaisuudeksi.
Tampere filharmonia Tanpere-.talossa 17.4. Pekka Kuusisto, kapellimestari. Nicholas Daniel, englannintorvi.
Johann Sebastian Bach / Max Reger: O Mensch, bewein’ dein Sünde groβ (n. 1708-17) jousiorkesterille BWV 622:n mukaan.
Outi Tarkiainen: Milky Ways (2022) – Konsertto englannintorvelle ja orkesterille
Ida Moberg: Soluppgång (1909) – Sarja orkesterille
Daníel Bjarnason: Emergence (2011/2014/2016) orkesterille
