Jean Sibeliuksen ja V. A. Koskenniemen Finlandia-hymni soi viime keväänä monissa tilaisuuksissa. Viimeksi kuulin sen huhtikuussa, kun Marjukka Riihimäki johti suurkuoroa Forum Artisin ja Mitta on täysi -työryhmän organisoimassa Sakset seis! -mielenilmauksessa Senaatintorilla. ”Oi nouse, Suomi” sai hetkeksi osallistujat unelmoimaan paremmista, kulttuurimyönteisistä ajoista. Sitä ennen kuulin hymnin Sibeliustalolla maaliskuussa, kun kymmenkunta mieskuoroa nosti teoksen Matti Hyökin johdolla ihmeelliseen fortissimoon kohdassa ”ja ettet taipunut sa sorron alle”. Kehoni värisi pitkään esityksen jälkeen.
Finlandia-hymnin historiallinen rinnastus tähän päivään on vahva. Itänaapuri sotii, ja suomalainen kulttuuriväki nousee barrikadeille. Taideala kokee osallisuutta yhteiskuntaan ja haluaa uskoa siihen, että asioihin voi vaikuttaa. Senaatintorilla päättäjille luovutettu, 103 000 nimeä kerännyt hallituksen kulttuurileikkauksia vastustava adressi on näkyvä kansanliike ja kuuluva ääni. Kulttuuriväki kapinoi taipumatta sorron alle.
Monet nykyisistä valtaapitävistä suosivat kulttuuria, joka myy. Tätä seikkaa osa kevään vaaliehdokkaistakaan ei epäröinyt sanoa ääneen. Onko välinearvolla vaarana tulla synonyymiksi sanalle ’arvo’? Helposti unohdetaan, että pientä Suomea arvostetaan maailmalla marginaalisen, ei-myyvän, klassisen musiikin ilmiömäisen menestyksen ansiosta. Kaupallisen menestyksen ulkopuolelle jäävän taiteen tekemisen leikkaaminen on taiteellisen vapauden rajoittamista.
Monen luovan alan ammatillisen toimijan ja yhteisön kohdalla leikkaukset eivät enää tarkoita toiminnan supistamista, vaan lakkauttamista. Tämä tarkoittaa, etteivät taiteilijat voi tehdä työtä, johon heidät on koulutettu ja jossa he ovat asiantuntijoita. Viimeistään nyt olisi hyvä pysähtyä miettimään, kuinka lukuisten taiteilijoiden elinkeinon lakkauttaminen vaikuttaa Suomen kansalaisiin. Kulttuuri on kaikkialla, elämme sen osana, sen ympäröimänä.
Mitä olisi suomalaisuus ilman kulttuuria? Ensimmäisenä Suomen kartalta katoaisi taide, jolla ei olisi arvoa sinänsä, vaan ainoastaan siihen liitettyjen taloudellisten hyötyjen, ihmismassojen tai muiden vaikutusten ansiosta. Kuitenkin taiteen eetokseen kuuluu kriittinen potentiaali, joka tunnistaa ja tunnustaa moninaisuuden ja toisinajattelun. Taiteen tehtävä ei ole palvella ketään tai mitään, sillä sen perimmäinen merkitys ei ole olla väline. Yksinomaan välineenä pidetty taide riistää ihmisyydeltä mahdollisuuden kukoistaa ja kasvaa. Taide on myös selittämätöntä, moniulotteista, etsivää ja kokeilevaa, sellaista, jota ei ole ennen nähty tai kuultu. Valtion budjetissa on kyse lopulta pienistä summista, mutta kulttuurileikkausten seurauksia paikataan pitkään ja kalliisti. Säveltäjä Pasi Lyytikäinen kommentoi Sakset seis! -kampanjassa, että ”kulttuurista leikkaaminen on kuin tekisi laihdutusleikkauksen poistamalla nenän: paino ei putoa, mutta jälki on kamalaa”.
Hallituksen leikkaukset koskevat myös esittävää alaa, kirjastoja, museoita, näyttelyitä, teatteria ja konsertteja, festivaaleja ja kiertueita, sarjoja ja elokuvia, animaatiota, kirjoja, tanssia ja laulua. Yleisradioon, Taiteen edistämiskeskukseen ja Music Finlandiin kohdistuvat saksimiset rampauttavat kulttuuria laajalti. Tuhansien peruskoulusta valmistuneiden nuorten lukutaito ei riitä arjen vaatimuksiin, kun kirjat korvataan suoratoistopalveluilla, peleillä, tekoälyllä ja sosiaalisella medialla. Ensin poistetaan nenä, sitten aivot. Sakset seis! -kampanja muistutti pamfletissaan, että taiteilijat ovat muotoilleet myös talot, huonekalut, vaatteet, arjen esineet ja kulkuvälineet. Ihmettelen, miksei sisustusohjelmissa näy hulppeiden luksustalojen seinille ripustettua suomalaista taidetta. Tapetit ja maalit kuluvat, taide kestää.
Sitran tuore raportti kertoo, että suomalaisten tulevaisuususko horjuu. Finlandia-hymnin kertomuksessa eletään nyt syvimmän yön hetkeä, jossa aamunkoittoa saa vielä odottaa. Suomi ei nouse kulttuurista leikkaamalla. Moniääninen taideala tarvitsee tukea.
Linkki Sitran raporttiin:
