Aikamme digitrubaduurit

Kymmenen vuotta sitten ranskalaisen musiikin verkostotapaamisessa Pariisissa kansainväliset vieraat iloitsivat uudessa Philharmoniessa siitä, että musiikkielämän portinvartijoina eivät enää olleet yksinomaan valkoiset miehet. Uudeksi alustaksi oli noussut sosiaalinen media, joka ravisteli pölyttyneitä toimintamalleja. Alkoi huomiotalouden aika, joka toi mukanaan uudenlaisia tapoja vaikuttaa asioihin. Nyt puhumme jo siirtymästä aikomustalouteen, jossa tekoäly astuu mukaan ennakoivana vaikuttajana.

Moninaisuuden kuratoinnissa ja ohjelmoinnissa on kymmenessä vuodessa tapahtunut paljon, erityisesti nykymusiikissa. Tiedostavuus ja keskustelu alalla ovat aivan eri tasolla kuin ennen, vaikka maaliin ei vielä ole päästy. Yksi asia jää kuitenkin usein keskusteluissa sivuun, kun puhumme suunnittelusta, representaatioista ja yleisöistä: nuorten valkoisten miesten tekemät algoritmit eri alustoilla. Ne vaikuttavat salakavalasti valintoihimme, jos olemme mukana tykkäämässä ja jakamassa. Eri sukupolvet toimivat täysin eri tavoin tehdessään valintojaan. Kaikki saavat henkilökohtaisia ehdotuksia, ja nuorin digitaalinen sukupolvi ei ole koskaan oikeasti tehnyt täysin itsenäisiä päätöksiä netissä.

Tämä muuttaa yhteisiä tarinoitamme ja kokemuksiamme tavalla, jota emme vielä täysin ymmärrä. Aikoinaan tupakka oli vapaan ja rohkean valinta, mutta nykyään tiedämme sen terveyshaitat. Sosiaalinen media elää kuitenkin edelleen kuin 1960-luvun villit, vapaat bileet, joissa kaikki hedonismi on sallittua. Nuorin sukupolvi saa uutisensa TikTokista. Perustubettaja katsoo suurimman osan päivittäisistä videoistaan algoritmien ehdottamana. Kertooko tämä avoimuudesta vai passiivisuudesta?

Harva enää lukee lehteä kannesta kanteen. Ja jos lukee, hänet saatetaan heti syyllistää – paperilehti kun ei ole ympäristöystävällinen. Tässä valossa Sohvaperunat-tyylisten ohjelmien radikaali sanoma on se, että katsotaan ja ihmetellään yhdessä samaan aikaan edes kerran viikossa. Olemme eläneet jo kauan keskellä kognitiivista vallankumousta, jossa harva tekee enää täysin vapaita ja itsenäisiä päätöksiä. Sen mielenterveysvaikutuksia vasta aletaan ymmärtää.

Tekijöiden ja esiintyjien väliin on noussut uusi yhteiskuntaluokka – aikamme digitrubaduurit – jotka tienaavat suuria summia ymmärtämällä alustojen polarisoivia algoritmeja. Monen amerikkalaisteinin unelma-ammatti on nykyään vaikuttaja. Siinä saa olla huomion keskipisteessä ja asiantuntija lähes kaikessa – ilman tutkintovaatimuksia.

Klassinen musiikki, nykymusiikista puhumattakaan, on tässä vaikuttamiskulttuurissa useimmiten sivustakatsoja, eräänlainen vapaa vyöhyke – mikä ei välttämättä ole huono asia. Tähän vapautta ei enää ole esimerkiksi karnevalistisilla Euroviisuilla. Silti niidenkin tekijät elävät tässä yhteiskunnassa. Huomiotalouden toimintatavat alkavat näkyä taiteessa, kun kaikesta henkilökohtaisesta on tullut julkista performanssia. Huomioaktivismista on jo tullut oma taidelajinsa. Toinen kysymys on, luoko se kestävää taidetta. Arvioimmeko nykyään teoksissa persoonaa, sanomaa vai käsityön taitoja?

Verkostotapaamisen kohokohta kesäkuussa 2015 Pariisissa oli ranskalaisittain Pierre Boulezin Répons Ensemble Intercontemporainin ja Matthias Pintscherin esittämänä. 90 vuotta täyttänyt Boulez oli tuolloin jo hyvin sairas eikä tullut paikalle. Hän kuoli puoli vuotta myöhemmin. Répons (1981–84) oli eräänlainen digitaalisen aikakauden alkusoitto. Boulez on nimi, josta kaikilla musiikin historiaa tuntevilla on mielipide – mutta usein ei ole selvää, puhutaanko hänen teoksistaan, kirjoituksistaan, levytyksistään vai vaikutusvallastaan päätöksentekijänä. Yksi asia alkoi jo vuonna 2015 olla varma: on epätodennäköistä, että kukaan klassisen musiikin toimija tulevaisuudessa voisi nousta yhtä merkitykselliseksi musiikin ehdoilla toimivassa aikomustaloudessa. Kutsuväki ymmärsi, että hienossa konsertissa oli kitkeränsuloinen, symbolinen tunnelma yhden aikakauden lopusta.