VUOSIA SITTEN VEIN teini-ikäiset oppilaani Finlandia-taloon kuulemaan Tapio Tuomelan toista sinfoniaa. Konsertin jälkeen nuoret keskustelivat kuulemastaan. Yksi heistä sanoi: ”Ei ole olennaista, onko musiikki rumaa vai kaunista. Tärkeintä on, että se tuntuu jossain.”
Nykyajan huomiotaloudessa tunteiden kokeminen voi köyhtyä reagoinniksi, joka voi tapahtua jo ennen kuin edes ehdimme tunnistaa, miltä jokin asia tuntuu tai miksi se tuntuu siltä kuin tuntuu. Ärsyketulva, multitaskaaminen ja sensaatiohakuisuus turruttavat keskittymiskykyä ja uuvuttavat mieltä, jota edelleen kuohuttaa somealustoilla vihasisältöä palkitseva ragebaitti, raivosyötti. Synkät uutiset voivat saada maailmankuvan vähitellen vinoutumaan negatiiviseksi, jos huomiomme kiinnittyy toistuvasti enemmän huonoihin kuin hyviin asioihin.
TAIDE AUTTAA MEITÄ keskittymään ja kuvittelemaan asioita, jotka eivät ole vain nopeaa reagointia. Se antaa meille sitä, mitä tarvitsemme, silloin kun tarvitsemme. Uteliaasti nykymusiikkia kuunnellut nuori oppilaani ymmärsi tämän, ja Tuomelan teos tarjosi hänelle oivaltavan tunnekokemuksen. Yksi taiteen herättämistä tunteista on toivo.
Nuori, tuleva orkesterisäveltäjä Jean Sibelius liikuttui kyyneliin kuultuaan Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian esityksen: ”Tunsin itseni niin pieneksi, niin pieneksi”. Beethoven oli kypsytellyt lähes neljännesvuosisadan sävellystä Friedrich Schillerin runoon, joka unelmoi universaalista ystävyydestä ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Nyt sinfonian ensiesityksestä on kulunut yli kaksisataa vuotta. Sinfonian finaalin Oodi ilolle -hymnin sanaton instrumentaaliversio valittiin vuonna 1972 Euroopan Unionin tunnusmelodiaksi. Tänä päivänä siinä kiteytyy EU:lle erityisen ajankohtaiset arvot vapaudesta, rauhasta, oikeudesta ja solidaarisuudesta. Teoksen kohottavan vaikutuksen sai tänä syksynä kokea Tampere Filharmonian ja Sinfonia Lahden kausikonserteissa.
TAIDETEOKSEN KOKIJALLE toivo on henkilökohtaista tulkintaa, jonka tavoittaminen tarvitsee sille varatun ajan. Toivo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ummistaisimme silmämme maailman ikäviltä tai kompleksisilta tapahtumilta, vaan sitä, että toimimme arvojemme mukaan, vaikka lopputuloksesta ei olisi varmuutta. Taiteilijalla toivo on tekemisessä, itse työssä. Jokaisen uuden taideteoksen voi ajatella olevan taiteilijalta eräänlainen osoitus toivosta. Musiikillisesti toivoa voi ilmaista esimerkiksi melodisilla ja harmonisilla ratkaisuilla, tai toivoon voivat viitata teoksen taustalla olevat seikat. Niinkin erilaiset teokset kuin Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 7 ”Leningrad”, Joseph Haydnin Sinfonia nro 6 tai Kim Simonssonin Sammaljätit ilmentävät minulle toivoa.
”Leningrad” sävellettiin ja kantaesitettiin toisen maailmansodan aikana ja sitä juhlittiin ympäri maailmaa natsismin vastaisena teoksena (myöhemmin sen on tulkittu olevan laajemmin antifasistinen teos). Sodassa nääntyneet muusikot haalittiin kasaan kuin ihmeen kaupalla, osa kirjaimellisesti soitti viimeisillä voimillaan samalla, kun yleisö osoitti heille suosiota seisaallaan. Haydnin valoisan kuudennen sinfonian, lisänimeltään ”Le Matin” (suom. aamu) alku tuo vahvasti mieleen auringonnousun, joka tulvii uuden odotusta. Simonssonin sympaattiset taruolennot laulavat Perttu Haapasen heille säveltämän aamu-, keskipäivä- ja iltalaulunsa Kemiönsaaren metsässä, jossa ne saavat sammaloitua viimeisessä asuinsijassaan reissattuaan ensin Helsingissä Lasipalatsin aukiolla ja Ranskan Lille3000-festivaalilla.
KENTIES MAAILMAA voi ymmärtää paremmin pysähtymällä taiteen äärelle. Taide tuntuu, vaikka se ei raivoaisi. Kun runoilija Hesiodoksen tarinassa Pandoran lipas avattiin, kaikki kurjuudet ja kärsimykset levisivät maailmaan, mutta lippaan pohjalle jäi toivo. Toivo elää taiteessa, jonka puolesta on mielekästä toimia myös silloin, kun ihmiskunnan kauheudet ovat valloillaan.
