IHMINEN ON KAIKISSA elämänvaiheissaan murroksessa. Taiteen yksi tehtävä on auttaa sen synnyttämässä järkytyksessä. Se voi helpottaa kuoleman läheisyyden aiheuttamaa kauhua, toimia katsojaa tai kokijaa rauhoittavana voimana. Pohjimmiltaan taiteen äärellä juhlitaan olemassaoloa sen kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Maailma koetaan eri tavalla eri aikoina, siksi sitä on kuvattava mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Itseään kunnioittavan teatterin onkin oltava lakkaamattoman kiinnostunut uusien tekijöiden maailmankuvista ja teemoista, joita aiemmat sukupolvet eivät ymmärrä, osaa tai halua nostaa esiin.
Itseäni on uusien käsialojen rinnalla kiinnostanut jo jonkin aikaa katsomisen traditionaaliset muodot. Siis ne, joissa teatterilta haetaan tunnistettavuutta, ne, joissa esityksestä etsitään tajunnan räjähtämisen sijaan havahtumista ja muistamista.
MUISTELIN AIEMMIN kesäkuussa edesmenneen Claus Peymannin johtajakautta Berliner Ensemblessa. Pitkän ja menestyksekkään johtajauran Stuttgartissa, Bochumissa ja Wienissä tehnyt ohjaaja päätti elämäntyönsä Bertolt Brechtin kuuluisaksi tekemässä teatterissa. Peymannin kauden esitykset joutuivat kriitikoiden hampaisiin useammin kuin kerran. Yleisö vastasi lehtien kritiikkiin ostamalla lippukassan tyhjäksi kuukausiksi eteenpäin.
Olin valinnan edessä. Rosa-Luxemburg-Platzilla Volksbuhnellä juhlittiin samana iltana Frank Castorfin kauden päättymistä. Kun Saksassa johtajan kausi päättyy, päättyy samalla yksi aikakausi. Valitsin Peymannin ohjaaman Mutter Couragen viimeisen esityksen. Esitys oli ainakin piippuhyllyltä katsottuna nimiroolin näytellyttä, berliiniläisten rakastamaa Carmen-Maja Antonia lukuun ottamatta varsin vanhaa teatteria. Silti hätkähdin loppukiitosten voimaa, yleisöstä lähtevä meteli tärisytti rakenteita. Harmaapäinen, mustiin pukeutunut yleisö huusi seisaaltaan kolme varttia suoraa huutoa, kiitoksissa seisoi lopulta kaikki teatterin työntekijät. Kaikki itkivät, kiitollisuudesta ja kuulumisen tunteesta. Teatteri oli verenkierrosta, muistoista ja jostain syvältä nousevasta, selittämättömästä raivosta täysi.
Kulttuuri on aikaa ja paikka, joka liimaa meitä yhteen.
Tämä yleisö oli valinnut Berliner Ensemblen omaksi teatterikseen ja ollut sen tarjoamalle teatterikäsitykselle uskollinen. Tämän illan jälkeen heidän lastensa ikäpolvi astuisi teatterin johtoon. Se oli välttämätöntä, mutta nyt heillä ei enää olisi paikkaa mihin mennä. Se mikä oli koonnut heidät yhteen, hajoaisi palasiksi ja lakkaisi olemasta. Missä he tämän jälkeen käsittelisivät maailman muuttumisen aiheuttamat tunteet, ahdistukset ja ajatukset?
KESKI-EUROOPASSA ERI sukupolvien rinnakkaisia taidekäsityksiä siedetään Suomea paremmin. Uudet tekijät halutaan kentille, mutta näyttämöt annetaan edelleen myös pitkään tehneille tekijöille. Nuortenkin mielestä olisi absurdia vaatia heitä vaikenemaan seurakunnassa. Samasta Ibsenistä halutaan nähdä Vegard Vingen skandaaliesitys, jossa teatterin julisteen päälle ulostetaan yleisön silmien edessä ja heti perään klassiseen tekstianalyysiin perustuva tulkinta. Versioita ei vertailla toisiinsa estetiikan vaan sisällön, teeman valinnan ja sen käsittelyn kautta. Eri muotokieliä ei vain osata lukea vaan ne halutaan nähdä rinnakkain. Taiteen aikakaudet pitävät toisiaan kädestä, ne eivät kulje peräkanaa vaan yhtä jalkaa. Ikääntynyt yleisö tietää kokemuksesta, että eilisen murroskohdat ovat kaikki olleet välttämättömiä, vaikka ne saattavat tämän päivän valossa näyttää jo hiukan vanhanaikaisilta.
VANHEMMALLE YLEISÖLLE teatteri voi toimia viimeisenä yhteen kokoontumisen paikkana ennen kuin kaikki loppuu. Näin on laita myös kulttuuritarjonnan suhteen kaikkialla maailmassa. Pääkaupungeista käsin on vaikea nähdä, mitä teatterin, orkesterin tai museon kuolema tarkoittaisi pienemmillä paikkakunnilla. Jos ovet pannaan kiinni, kuolee yksi ajanjakso – ja samalla pala yhteiskuntaa. Se mikä on ”ei niin kiinnostavaa” kulttuuritarjontaa yhtäällä, pitää katsojaa hengissä toisaalla. Kulttuuri ei ole vain syy kokoontua, se on aikaa ja paikka, joka liimaa meitä yhteen, kiinni toisiimme.
