RUOTSALAINEN KIRJAILIJA Margareta Magnusson teki tunnetuksi käsitteen kuolinsiivous kirjassaan Döstädning: Ingen sorglig historia (Albert Bonniers Förlag, 2017). Hän kirjoitti siitä, kuinka ihmisen tulisi eläessään käydä läpi omaisuutensa, ettei kuoleman jälkeen omaisille jää kohtuutonta taakkaa. Ajatus ei ole mielestäni synkkä, vaan vapauttava: ihminen katsoo elämäänsä taaksepäin, tunnustelee, mikä on merkityksellistä, ja päästää irti kaikesta muusta.
Moni muistaa ministeri Elisabeth Rehnin kertoneen omasta kuolinsiivouksestaan. Hän totesi, että ”elämän loppuvaiheessa on helpottavaa, kun kaapit eivät pursu tavaraa ja asiat ovat järjestyksessä”.
Ihmisen on tunnetusti vaikea luopua tavaroistaan. Tavara on muisto, todiste, jatkumo. Sodan ja niukkuuden kokeneet sukupolvet ovat säästäneet kaiken, koska heille jokainen esine on ollut potentiaalinen pelastaja pahan päivän varalta. Heidän perintönsä elää edelleen monissa kodeissa: varastoissa, ullakoilla ja kirjahyllyissä, joissa jokaisella esineellä on puolustuksensa.
TÄYTIN KESÄLLÄ 67 vuotta. Ajattelin aloittaa ajoissa, kuka tietää. Oma kuolinsiivoukseni ei kuitenkaan ala vaatekaapista, vaan levyistä ja kirjoista. Olen vuosikymmenien aikana kerännyt hyllymetreittäin vinyylejä, CD-levyjä, tuhansia kasetteja, kirjoja, nuotteja, joita kaikkia on myös kellarissa, koska ne eivät mahdu asuntooni. Nyt huomaan kysyväni itseltäni: mitä näiden kanssa pitäisi tehdä?
Kirjoista on vaikea luopua. On ikävä jättää jäähyväiset kirjoilla, joista kuitenkin tietää, ettei niitä enää koskaan lue – ehkä pystyn tähän. Musiikki löytyy suoratoistopalveluista, mutta haluanko aina kuunnella digitaalista ääntä, ehkä vielä pistän grammarin soimaan jossain metsämökissä. Nauhat ovat ongelma, niiden digitalisointiin menee aikaa ja rahaa, mutta sen aion tehdä, koska siellä voi olla paljon sellaista, mitä ei enää esimerkiksi YLEn arkistoista löydy.
MUSIIKIN KUOLINSIIVOUS on projekti, jossa käyn läpi musiikin historian kaikki vaiheet ja tyylit. Haluan jättää jäähyväiset niille teoksille, jotka eivät enää herätä tunteita, ja valita ne, jotka ilahduttavat loppuelämääni. Jäljelle jäisi pieni, kirkas ydin: ne teokset, jotka ovat minun henkilökohtainen ”hall of fame”. Tämän prosessin jälkeen jäisi myös tilaa uusille teoksille. Kun vanha paino väistyy, syntyy tila, johon voi vielä mahtua yllätyksiä.
Käyn musiikkeja läpi myös esittäjien tasolla. Ketkä ovat ne taiteilijat, jotka ovat todella puhutelleet minua? Kenen ääni on kantanut vuosikymmenestä toiseen? Samalla huomaan joutuvani paradoksin eteen: jos rakastan tiettyä esiintyjää, mutta hänen esittämänsä teos kuuluu hylättyjen listalle, kumpi voittaa – teos vai esittäjä? Tämä on musiikin kuolinsiivouksen hienovarainen dilemma.
Säveltäjälle on tärkeää myös käydä omat teoksensa läpi, nuotit on hyvä olla kunnossa sitten kun niihin ei enää voi kajota.
JOS MUSIIKIN voi kilpailuttaa, miksei muitakin elämänalueita? Jokainen tekee arjessa valintoja, jotka heijastavat hänen sisäistä siivoustaan: ”en käy enää tuossa kaupassa, en seuraa tuota mediaa, käytän vain Applen laitteita, tämä on minun viinini”. Jokainen valinta on pieni evoluution askel: ihminen arvioi, karsii ja oppii.
Mutta onko elämää pakko virtaviivaistaa? Pitääkö kaiken turhan ja ikävän kadota? Filosofisesti ajateltuna myös raskaat, epämiellyttävät ja keskeneräiset kokemukset kuuluvat rikkaaseen elämään. Jos poistamme ne, jääkö jäljelle vain sileä pinta? Eikö juuri negatiiviset kokemukset, epäonnistumiset ja säröt kuulu rikkaaseen elämään? Kuolinsiivous ei saisi muuttua täydellisyyden tavoitteluksi, vaan lempeäksi erotteluksi – tämän haluan pitää, tätä en enää tarvitse, mutta kiitän siitä.
Kuolinsiivous voi kohdistua myös ihmissuhteisiin. Ihminen ei kanna mukanaan vain tavaraa, vaan myös toisia ihmisiä, muistoina ja velvollisuuksina. Joistakin ystävyyssuhteista tulee vuosien varrella vahvoja rituaaleja: kahvit samassa paikassa, samat lauseet, samat roolit. Toinen kuuntelee, toinen puhuu. Mutta joskus huomaa, että suhde on muuttunut raskaaksi. Kuulija ei jaksa enää kuunnella, eikä puhuja osaa kuulla.
KÄYDESSÄNI TÄSSÄ jälleen kaikkea mahdollista kuunneltavaa läpi, löysin jotain hauskaa, Vindaloo Singhin version Last Christmas (Indian Christmas Remix). Tämä näin vinkkinä joulun lähestyessä. Löytyy suoratoistopalveluista.
Tuntuu kuin tunnettu ikivihreä olisi irrotettu painolastistaan ja saanut uuden ilmeen. Musiikin kuolinsiivouksessa juuri tällaiset yllätykset ovat lahja: muistutus siitä, että musiikki – ja elämä – voi uudistua, kirkastua ja kantaa meidät eteenpäin keveämpinä, mutta rikkaampina. Tosin tätäkään hauskaa tulkintaa en jää kaipaamaan.
