Mikä tekee ihmisestä ekstreemin: se, että hän tavoittelee äärimmäisissä oloissa ja henkensä uhalla tekoja, jotka jättävät hänet historian kirjoihin hänen omasta mielestään poikkeuksellisena yksilönä – sankarina?
Palomies Jari Saario on saanut paljon huomiota soutamalla vaikeissa olosuhteissa kahdesti. Ensimmäisen valtamerisoudun paluumatka jäi hieman vajaaksi suhteessa alkuperäiseen ideaan, mutta Saario otti mediahuomion avosylin vastaan ja ilmoitti hetimiten uudesta, vielä entistä haastavammasta soutumatkasta Etelä-Amerikasta Etelä-Afrikkaan. Tämä soutu päättyi merihätään – mikä ei liene lukijalle salaisuus – ja Saario pelastettiin onnistuneesti. Saario pyysi tapahtunutta kaikilta anteeksi.
Saario tullee puhumaan seikkailuistaan vielä pitkään. Hän julkaissee muutaman kirjan ja vierailee ohjelmissa ja podcasteissa. Sankaritarina keskittyy siihen, miten hän eli kuukausia äärimmäisissä olosuhteissa. Hän avautuu uteliaille myös siitä, miten karski mies hoitaa aineenvaihdunnan tuotokset soutuveneessä.
Saarion tämänhetkinen kysymys lienee se, ilmoittaako hän vielä uudesta haasteesta tämän vuoden aikana – vaikka ehti jo luvata, että soutamiset saavat nyt jäädä. Yksi vaihtoehto on politiikka: suuntaako hän sittenkin ehdokkaaksi vuoden 2027 eduskuntavaaleihin?
Ranskalaissuomalainen tutkimusmatkailija, eräopas ja seikkailija Dominick Arduin katosi traagisesti Pohjoisnavan-retkellään vuonna 2004.
Hän yritti ensimmäisenä naisena hiihtää yksin ja ilman ulkopuolista apua maantieteelliselle Pohjoisnavalle. Ensimmäinen yritys vuonna 2003 epäonnistui: Arduin sai vakavia paleltumia ja menetti kaikki varpaansa.
Hän ei antanut periksi. Arduin harjoitteli sinnikkäästi, ja toinen yritys alkoi maaliskuussa 2004 Severnaja Zemljasta, Pohjoiselta jäämereltä.
Hän lähti matkaan suksilla vetäen perässään kajakkia ja tarvikekelkkaa. Viimeinen satelliittipuhelu tuli 6. maaliskuuta, jolloin hän kertoi yllättävästä avovedestä, poikkeuksellisesta kylmyydestä ja vakavista ongelmista.
Sen jälkeen yhteydet katkesivat. Laajoista etsinnöistä huolimatta häntä ei koskaan löydetty. Arduin julistettiin kuolleeksi vuonna 2005.
Tätä kirjoittaessani seikkailuaan toteuttaa järkähtämättömästi kävelijä Taina Liekari.
Hän on päättänyt kävellä maailman ympäri. Liekari aloitti matkansa viime vuoden elokuussa Espanjasta ja on edennyt Kazakstaniin asti. Jo 8 000 kilometriä on takanapäin. Rohkea nainen yöpyy tilanteen mukaan teltassa tai edullisissa hostelleissa.
Matka kestää arviolta neljästä viiteen vuotta, ja sitä voi seurata sosiaalisen median kautta päivittäin. Jokaisen henkeä uhanneen haasteen Liekari on tähän mennessä selvittänyt – villikoiralaumoista maantierosvoihin.
En ihmettele, mikä saa ihmisen riepottelemaan elämäänsä mukavuusalueen ulkopuolella, mutta en ymmärrä, mikä saa seikkailijan toistamaan epäonnistuneita, hengenvaarallisia yrityksiä.
Toiminta voi näyttää järjettömältä uhkapeliltä, mutta monille kyse on syvästä sisäisestä pakotteesta: tavoitteesta, joka antaa elämälle syvän merkityksen. Epäonnistuminen ei sammuta unelmaa, vaan vahvistaa sitä – ja joskus se muuttuu pakkomielteeksi.
Psykologit puhuvat mastery motivation -tyyppisestä ajattelusta. Kun ihminen tuntee kehittyvänsä kohti huippukokemusta, riskit alkavat tuntua hyväksyttäviltä.
Tutkimukset vuorikiipeilijöistä ja naparetkeilijöistä osoittavat, että kokeneet seikkailijat usein aliarvioivat riskit suhteessa omaan osaamiseensa. Samalla he yliarvioivat selviytymismahdollisuutensa. Tämä juontaa juurensa evoluutioon, jossa ruoanhankinta ja elinpiirin laajentaminen olivat selviytymisen peruspulsseja.
Abraham Maslowin tarvehierarkiassa huipulla on itsensä toteuttaminen. Ekstreemiseikkailijoille äärirajat ovat keino tehdä elämästä elämisen arvoista.
Lopulta kyse on siitä, että näille ihmisille elämä ilman haasteita tuntuisi tyhjältä. He ovat tietoisia riskeistä – monet kirjoittavat testamentteja ja hyvästejä ennen lähtöä – mutta intohimo ja usko omaan visioon voittavat pelon. Se ei tee päätöksestä järkevää ulkopuolisen silmin, mutta se tekee siitä inhimillisen.
Sankaruus vapauttaa voimakkaita dopamiinipiikkejä – ei vain onnistumisen hetkellä, vaan jo riskin ennakoinnissa. Toistuvat läheltä piti -tilanteet vahvistavat harhaa, joka johtaa yhä suurempiin riskeihin. Lopulta sattuma voittaa.
Tutkimusten mukaan riskinottajilla dopamiinireseptorit ovat tavallista herkempiä ja yliaktiivisia. Tämä luo riippuvuuden kaltaisen kierteen: epäonnistuminen ei sammuta halua, vaan lisää sitä. Uhkapelaajalla tappioiden jälkeen panokset usein kasvavat, koska aivot jahtaavat menetettyä palkkiota.
Todellista sankaruutta voisi olla myös kyky antaa periksi.
Tämä oli aiheen ensimmäinen ajatelma. Jatkossa kirjoitan taiteen ja politiikan narsismista. Narkissos ei rakastanut ketään; hän kuihtui itsensä ihailuun ymmärtämättä rakastavansa vain itseään. Voiko näin onnettomasti käydä vielä tänään?
