Luin päivälehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että Taylor Swift -tribuuttikeikka on peruttu. Esityksen oli määrä kiertää Suomea, mutta liput eivät olleet käyneet kaupaksi. Kyseessä ei tietenkään ollut popin supertähden vierailu, vaan cover-kiertue, jossa olisi esitetty hänen kappaleitaan. Uutinen ylitti uutiskynnyksen jättäen samalla monet muut kulttuuritapahtumat pimentoon.
Nykyään yhä harvempia taide-esityksiä arvioidaan tai puffataan. Kriitikot eläköityvät tai siirtyvät muihin tehtäviin, ja samoja kritiikkejä julkaistaan eri lehdissä. Valopilkkuina toimivat verkkomediat, kuten Uusi Juttu, Kulttuuritoimitus ja Adventures in Music – ja tietenkin Rondo, joka on tehnyt ison lisäsatsauksen musiikki-, teatteri- ja tanssikritiikkeihin verkossa ja printissä.
Kimmo Hakola pohti Kritiikin uutiset -esseessä, kuinka algoritmit ja striimauslistaukset ovat korvanneet kriitikot, ja kritiikki sotkeutuu mielipiteeseen ja levy-yhtiöiden markkinointiin. Kriitikon elinympäristö rapautuu asteittain, kun taloudelliset resurssit vähenevät ja kaupalliset paineet tunkeutuvat myös taidealan journalismiin.
Mikko Heiniö on todennut, että musiikin historia on pitkälti musiikista puhumisen ja kirjoittamisen historiaa. Myös kritiikillä on historiaa säilyttävä tehtävä. Kestämättömien median linjanvetojen vuoksi osa suomalaisen musiikin historiasta ja ajankuvaa on vaarassa pyyhkiytyä pois.
Säveltäjälle kritiikki on aikojen saatossa voinut siivittää nousua tähtiin, olla kohtalokas kolaus uralle tai aiheuttaa skandaalin, joka Erik Satien kohdalla johti jopa vankeustuomioon. Nykyään taidekritiikit sisältävät enimmäkseen informoivia ja esteettisiä elementtejä, joilla harvemmin tyrehdytetään säveltäjän uraa ainakaan kokonaan, vaikka omanarvontunnolle negatiivinen arvio voi hetkellisesti olla kovakin kolaus.
Kun säveltäjä ajattelee äänellään, tekijyyden ja valmiin teoksen ääriviivat helposti hämärtyvät, ja kritiikki voi tuntua kohdistuvan teoksen sijasta henkilöön. Kritiikistä voi kuitenkin aina olla toista mieltä, jolloin se vähintään herättää kriittistä ajattelua ja keskustelua.
Tekijän ja teoksen olemassaolo vahvistuu myös kritiikkien myötä, olipa niiden sävy mikä tahansa. Taide tulee lukijaa lähemmäksi asiantuntevan kriitikon avulla. Lukijan mieleen painuvat teos, tekijän nimi ja kuvat, mutta harvemmin ainakaan pitkäksi aikaa se, oliko arvion sävy kriittinen tai kiittävä. Lotta Wennäkoski sanoi joskus, että pahinta on, jos lehdistö ei noteeraa ollenkaan – huonokin kritiikki on parempi kuin ettei kritiikkiä ole lainkaan. Taidekritiikin vähenemisen myötä vähenee myös taiteen näkyvyys.
TAIDEKRITIIKIN VÄHENEMISEN MYÖTÄ VÄHENEE MYÖS TAITEEN NÄKYVYYS.
Huomattava painoarvo kritiikillä on paikallis- ja maakuntalehdissä. Jos paikallisesta tapahtumasta ei kirjoiteta printtimediassa, yleisö ei löydä paikalle. Tällöin produktion esityskertoja saatetaan vähentää, millä voi olla seurauksia koko työryhmän toimeentuloon. Kritiikin poissaolo pahimmillaan tarkoittaa taiteen tekemisen, kokemisen ja esittämisen poissaoloa.
Journalismilla on valtaa vaikuttaa sivistyksen suuntaan ja toimia suunnannäyttäjänä. Kritiikit ohjaavat sitä, millä tavalla taiteesta puhutaan. Kaukonäköinen ja vastuullinen journalismi on klikkausten ja polarisoivan keskustelun yläpuolella ja voi omalla esimerkillään muokata ihmisten käyttäytymismalleja ja ajattelutaitojen kehitystä aikana, jolloin internet on korvaamassa ihmisen muistikapasiteettia.
Taidekritiikki voi laajentaa ymmärrystämme ihmisyydestä ajassamme tuomalla esiin myös niitä teoksia ja tekijöitä, jotka eivät muuten näkyisi tai kuuluisi. Monille kirjallisuuden, kuvataiteen, teatterin, tanssin, sirkuksen ja klassisen musiikin toimijoille kritiikki on elinehto. Kyse on lopulta taiteen merkityksestä ja olemassaolosta.
Linkki Hakolan esseeseen Kritiikin uutisissa:
