Kun Yhdysvallat ja Israel aloittivat iskut Iraniin 28. helmikuuta 2026, seuraukset alkoivat tuntua eurooppalaisissa kukkaroissa lähes välittömästi. Hormuzinsalmen sulkeutuminen aiheutti energiahintojen jyrkän nousun.
Espanjan pääministeri Pedro Sánchez vastasi tilanteeseen välittömästi viiden miljardin euron helpotuspaketilla, jonka maan parlamentin edustajainhuone hyväksyi äänin 175–33. Päätös laskee sähkön ja polttoaineen arvonlisäveroa 21 prosentista 10 prosenttiin, mikä tarkoittaa noin 30 sentin hinnanalennusta litralta ja noin 20 euron säästöä täydeltä tankilta. Sähköveroa on leikattu 60 prosentilla. Sähkön tuotantovero on keskeytetty. Maatalousyrittäjät, kalastajat ja kuljetusalan toimijat saavat lisäksi suoran 20 sentin litratuen. Sähkön sosiaalinen alennus (bono social) on jatkettu vuoden loppuun, ja pienille yrityksille myönnetään suoria tukia.
Sota ei pysähdy rajalle – se siirtyy huoltoasemalle ja osuu kukkaroon.
Paketti hyödyttää arviolta 20 miljoonaa kotitaloutta ja kolmea miljoonaa yritystä. Mutta polttoaineen hinnan lisäksi Espanja on jo ennen sotaakin rakentanut jotain poikkeuksellista: tammikuusta 2026 lähtien valtakunnallinen kuukausilippu Renfen lähijuniin, alueellisiin juniin ja valtionbusseihin on maksanut aikuisille 60 euroa ja alle 26-vuotiaille tästä puolet.
Vakioasiakkaiden Media Distancia -junapassit ovat pysyneet käytännössä maksuttomina Euroopan energiakriisin aikana käyttöön otettujen tukiohjelmien jatkona. Sodan myötä nämä toimet saavat uuden merkityksen: kun bensa maksaa, juna ei maksa.
Sánchez muotoili asian suoraan: ”Jokainen Lähi-idässä putoava pommi osuu perheemme lompakoihin.” Sota ei pysähdy rajalle – se siirtyy huoltoasemalle ja osuu kukkaroon. Mutta Espanjassa se pysähtyy rautatieasemalle, jossa ovi aukeaa lähes ilmaiseksi. Ekspatit rakastavat Espanjan nykyistä hallitusta, koska helpotukset eivät kysy kansallisuutta. Näin ostovoima säilytetään maissa, joissa on älykäs johto.
Suomessa hallitus ja moni EU-maa pohtivat asiaa odottaen, että sota loppuisi ja hinnat palautuisivat – ettei taas tarvitsisi reagoida.
Helsingin kaupunginvaltuustossa esitettiin loppuvuodesta 2025 ajatus organisaatiotaiteilijoiden palkkaamisesta kaupungin virastoihin. Idea on herättänyt monenlaisia reaktioita – naurahduksia, kyynisiä kommentteja ja vaikenemista.
Mutta miksi ei? Kaupunkisuunnittelussa on jo vuosikymmenten ajan hyödynnetty psykologeja, sosiologeja ja käyttäytymistutkijoita. Taiteilija tuo mukanaan jotain, mitä tilastoasiantuntija ei pysty tarjoamaan: kyvyn nähdä tila, ihminen ja tilanne sellaisena kuin se koetaan – ei sellaisena kuin se mitataan. Julkinen tila, virastojen viestintä ja kaupungin identiteetti – kaikki nämä ovat pohjimmiltaan esteettisiä ja kokemuksellisia kysymyksiä.
Monessa eurooppalaisessa kaupungissa taiteilijat ovat toimineet artist-in-residence -mallilla julkishallinnossa. Tulokset ovat usein yllättäviä: uusia kysymyksiä, joita kukaan ei ollut osannut kysyä. Ehkä Helsinki voisi kokeilla samaa. Virasto, jossa työskentelee yksi ihminen, jonka tehtävä on ihmetellä, ei ehkä ole huonoin idea.
Kaupunkiympäristölautakunta vastasi 31.3.2026 valtuutettu Maija Karhusen aloitteeseen, ettei se pidä hanketta tarkoituksenmukaisena.
Sofia Isella on 21-vuotias Los Angelesissa syntynyt muusikko, jolla on kolme miljoonaa Instagram-seuraajaa ja miljoona kuukausikuuntelijaa Spotifyssa. Hän on kiertänyt maailmaa, esiintynyt lämppärinä Taylor Swiftille ja Melanie Martinezille ja julkaissut jo neljä EP-levyä viidessä vuodessa. Suomessa hänen nimeään ei juurikaan tunneta.
Isellan musiikki luokitellaan tavallisesti alt-popiksi tai dark popiksi, mutta minulle tuo tuntuu liian ahtaalta. Kuuntelen hänen tuotannossaan jotain, joka muistuttaa enemmän 1900-luvun avantgarden ja musique concrèten henkeä kuin viihteen logiikkaa. Siinä on Pierre Schaefferin tajua käyttää ääntä materiaalina, ei pelkästään melodiana. Äänet eivät vain soi – ne assosioivat, painavat ja hankaavat.
Miksi Suomi ei ole löytänyt häntä? Osittain kyse on rakenteellisesta laiskuudesta: suomalainen musiikkijournalismi seuraa angloamerikkalaista valtavirtaa, mutta sen marginaaleja hitaasti ja valikoivasti. Isella on juuri siinä välimaastossa – liian tunnettu ollakseen löytö, liian omaperäinen ollakseen pop. Hän sopii huonosti valmiisiin malleihin, ja se maksaa näkyvyyttä.
Tämän vuoden Euroopan-kiertueella hän pysähtyy lähellä – mutta ei Suomessa.
Sota, virastotaiteilija, Sofia Isella. Kolme aihetta ilman selkeää punaista lankaa. Vai löytyykö näitä yhdistävä sana? Kun katsoo tarpeeksi etäältä, alkaa hahmottua: kysymys siitä, mitä olemme valmiit näkemään – ja mitä emme. Rohkeus.
