Helsingin itäistä merialuetta halkoo kolme uutta uljasta siltaa. Niistä laitimmaiset, Merihaansilta ja Kruunuvuorensilta, alkavat tuulen vaikutuksesta ujeltaa voimakkaasti, toisin kuin Nihdin ja Korkeasaaren yhdistävä Finkensilta. Soivuuden ja soimattomuuden ero palautuu suunnitteluvaiheen päätöksiin. Meluavissa silloissa rungon ja kaiteen väliset pystyelementit ovat identtisen muotoisia, korkuisia ja paksuisia metallilevyjä. Tuulen osuessa niihin oikeasta suunnasta niiden reunoilta irtoaa säännöllisiä ilmapyörteitä, jotka synnyttävät perusäänilähteen. Identtisissä elementeissä pyörteily lukkiutuu usein niiden omaan värähtelytaajuuteen: ne alkavat värähdellä kuin kielisoittimen kielet, vahvistaen toisiaan.
Kaupungin asenne alleviivaa sitä, että kaupungit suunnitellaan pääasiassa näköaisti mielessä.
Kruunuvuorensillassa näitä resonoivia elementtejä on tuhansia, mikä tekee siitä massiivisen äänilähteen. Toisin on hiljaisessa Finkensillassa: sen pystyelementit on taivutettu keskeltä loivalle kierteelle, ja identtisten muotojen rivi on rikottu kääntämällä peräkkäiset pystypuolat 180 asteen kulmaan toisiinsa nähden. Nämä ratkaisut rikkovat ilmavirran säännöllisyyden pystyelementtien ympärillä ja estävät pyörteilyä lukkiutumasta rakenteen omaan värähtelyyn.
Kruunusiltojen kokonaishankkeen yksi kantavista ajatuksista oli yhtenäinen kaupunkikuva. Äänen suhteen lopputulos on kaikkea muuta. Siltojen tilaaja, Helsingin kaupunki, ei selvästikään toimeksiannossaan ole esittänyt vaatimuksia siltojen aeroakustiikan suhteen, eikä ongelmasiltojen jopa 90 desibeliin kohoava ujellus ole tähän mennessä johtanut konkreettisiin korjaustoimiin.
Kaupungin asenne alleviivaa sitä, että kaupungit suunnitellaan pääasiassa näköaisti mielessä. Se on sinänsä ymmärrettävää. Silmä visioi, ja vaikuttavan näköiset havainnekuvat ja pienoismallit luovat tunteen kokonaisuuden hallinnasta ja suunnitelmallisuudesta. Äänimaisema on abstraktimpi ja häilyvämpi kokonaisuus. Se jätetään usein hyvin vähälle huomiolle. Helsingin kaupungin hankkeista ILME 2024–2029 (ilmansuojelu- ja meluntorjuntasuunnitelma) on ainoa löytämäni spesifisesti pääkaupungin ääniympäristöä sivuava kehityshanke. Raportin visiossa Helsingin ääniympäristö on erinomainen, mutta toimenpiteiden konkretia typistyy ”katu- ja raitiotieliikenteestä aiheutuvan melun torjuntaan”. Helsingin kaupungilla ei tämän valossa näy olevan aitoa ymmärrystä kaupungeista akustisena kokonaisympäristönä.
Kaupunkisuunnittelussa puhutaan mielellään sellaisista käsitteistä kuin esteettömyys, energiatehokkuus, hiilijalanjälki ja biodiversiteetti, mutta hyvin harvoin ääniympäristöstä ja asukkaiden akustisesta hyvinvoinnista osana keskeisiä kaupunkisuunnittelun tavoitteita. Sinänsä äänimaisema voi toki herättää monenlaisia reaktioita. Kun itse piipahdan uteliaalla äänimatkalla Merihaan laulavalla sillalla, on se minulle säveltäjänä kiehtova kokemus. Silti ajattelen, että minun ammatillista mielenkiintoani tärkeämpi kokemus on niillä merihakalaisilla, jotka valittavat tulevansa hulluksi kontrolloimatonta ujellusta kotona kuunnellessaan – ujellusta, jolle ei ole off-nappia saati päättymisaikataulua.
Helsinkiä ja välillisesti sen virkamieskuntaa on tässä kirjoituksessa suomittu järeähköllä retorisella lekalla. Helsinki ei kuitenkaan ole holtiton poikkeus kaupunkien joukossa. Karrikoitu mutta kuvaava yksinkertaistus kaupunkiympäristöjen yleismaailmallisesta äänisuunnittelusta on: meluntuotanto on lähtökohtaisesti sallittua missä tahansa, millä voimakkuudella tahansa ja mihin aikaan vuorokautta tahansa niine poikkeuksineen, jotka laissa ja järjestyssäännöissä on täsmennetty.
Eli kaupunkien äänellinen ympäristö muovautuu yksittäisten irrallisten kieltojen ja määräysten pohjalta vailla kokonaisnäkemystä siitä, minkälaista ääniympäristöä kaupungin asukkaat pitävät miellyttävänä ja toivottavana. Kun vaikkapa itse avaan kotonani Sompasaaressa ikkunan tai parvekkeen oven, kuulen muun muassa päiväkodin leikkipihan äänet, kovien kulmittaisten rakennuspintojen kaiun, raitiovaunut, puiston pallopelit, rakennustyömaan sekä maantie- ja vesiliikenteen äänet. Minä ajattelen kuulemaani kokonaisuutena ja yhtenä ääniympäristönä – usein varsin epämiellyttävänä sellaisena – mutta hallinnon näkökulmasta ääniympäristöni yksittäiset osatekijät voivat jokainen kuulua eri viranomaisen, suunnitelman tai määräyskokoelman alaisuuteen. Kokonaisuus ei siis ole selkeästi kenenkään vastuulla eikä hallittavissa. Seitsemän täysin sallittua erillistä melunlähdettä voi siten päällekkäin ahdettuna muodostaa kokemuksellisesti sietämättömän hälykollaasin.
Kaupunki on akustinen luomus, ja se tulisi ottaa huomioon kaikessa maankäyttöön ja rakentamiseen liittyvässä suunnittelussa. Asuinympäristön kuulonvarainen arviointi on aliarvostettu resurssi, mutta se on tärkeä tapa jäsentää kaaosta, joka jää muuten jäsentämättä.
