Intendentti emerita Maritta Hirvonen kirjoitti lokakuussa sosiaalisessa mediassa, että Pirkanmaan tärkein sanomalehti Aamulehti on lopettanut Tampere Filharmonian konserttiarvioiden julkaisemisen. Asia on merkittävä ja Aamulehden päätös pöyristyttävä. Tampere Filharmonia on Suomen ykkösrivin orkestereita. Miten tähän tilanteeseen on päädytty?
Sanomalehtien musiikkikritiikki on kokenut tällä vuosituhannella kolmivaiheisen mullistuksen. Kun aloitin oman säveltäjänurani, printtimedia arvioi kattavasti ja uskollisesti kaikki orkesterikonsertit pikkukaupunkeja myöten. Taiteenalaan perehtynyt kriitikko toimi tiedonvälittäjänä konsertin olemassaolosta ja esitti kirjoituksessaan perustellun arvostelman siitä, oliko kuultu kiinnostavaa vai epäkiinnostavaa, hyvää vai huonoa. Näin toimiessaan sanomalehti linjasi arvostusta taidemusiikkia ja kulttuuria kohtaan nostamalla sen uutisoinnin arvoiseksi, paikallisesti ja yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi asiaksi. Kritiikin sivutuotteena luotiin taiteilijoiden välille hierarkioita ja nokkimisjärjestyksiä taide-elämän toiminnallisuutta tukevilla tavoilla – ei välttämättä taiteilijoiden itsensä mielestä aina reiluilla tavoilla, mutta joka tapauksessa luotiin.
Musiikki- ja laajemmin taidekritiikin substanssikeskeisen lähestymistavan korvasi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana niin sanottu journalistinen paradigma, jossa arvostelmat vaihtuivat kuvaileviksi tapahtumaselostuksiksi. Kulttuuritoimituksiin sekoittui viihdetoimituksen piirteitä, ja taidemusiikin osuus palstatilasta ja sitä kautta yleisestä näkyvyydestä pieneni.
Nykyinen vaihe alkoi sanomalehtien käyttöliittymän siirtyessä paperilehdestä verkkoon. Vuosia digilehdet näyttivät vielä jokseenkin järkeviltä sanomalehdiltä, mutta asteittain ne hakeutuivat klikkausten kalastelun säälittäväksi näyttämöksi. Tässä kilpailussa sinfoniaorkesterin kausikorttikonsertin arvostelu pärjää huonosti, yhtäältä heikon klikkaushoukutinpotentiaalinsa takia, toisaalta siksi, että nykyisissä digilehtien käyttöliittymissä kulttuurisivujen äärelle pääsemisen polku on tyypillisesti monipolvinen ja sekava. Digilehtien etusivu koostuu joukosta luetuimpia uutisia, joista aukeaa samaa aihetta käsitteleviä jatkopolkuja. Selkeä, käyttäjäystävällisesti jäsennelty kokonaisrakenne usein puuttuu. Kulttuuriuutisia on vaikea löytää, ja lisäksi kulttuurisivuja paperilehdestä lukevat (heitäkin vielä on, ja varsin paljon!) jäävät lukijamittausten analytiikan tavoittamattomiin.
Klikkausmääriä sokeasti seuraten voi siis helposti tulla siihen johtopäätökseen, ettei kulttuuriuutisia ja taidemusiikin konserttiarvioita lueta, eikä niitä näin ollen haluta eikä kaivata. Sen lisäksi, että johtopäätös on liioiteltu, se ei ota huomioon kulttuuriuutisten merkitystä lehden kokonaisarviossa – vaikkei aina lukisikaan konserttiarvioita, voi silti arvostaa nimenomaan sellaista lehteä, joka laadukkaine kulttuurisisältöineen tarjoaa siihen mahdollisuuden. Aamulehden päätös lopettaa Tampere Filharmonian konserttien arvostelu näyttäytyy minulle sivistymättömyyden ja kulttuurivihamielisyyden lisäksi osoituksena klikkausstatistiikan tulkinnan lyhytnäköisyydestä.
Sanomalehti on paljon enemmän kuin klikkauksiensa summa.
Suomessa on vapaa lehdistö, joka voi lähtökohtaisesti tehdä mitä lystää. Kansakunnan kukoistus ei kuitenkaan rakennu klikkiotsikoiden ja kansallisten palloilusarjojen raportoinnin varaan. Isot sanomalehdet ovat Suomessa perinteisesti hyväksyneet kansanvalistuksellisen ja sivistävän tehtävän osaksi työnkuvaansa. Lehden oma kulttuuritoimitus on osoittautunut hedelmälliseksi eikä edes kovin kalliiksi instrumentiksi tuon tehtävän toteuttamiseksi. Vaikka tätä tehtävää ei mikään laki tai asetus määrää, media-alan etujärjestö Medialiitto itse puolusteli vielä tämän vuosikymmenen vaihteessa sanomalehtien alennettua arvonlisäverokantaa – epäsuoraa verotukea tiedotusvälineille – nimenomaan sivistyksen ja kotimaisen kulttuurin edistämisellä.
Kulttuuritapahtumista kertominen ja kulttuurin näkyväksi ja kuuluvaksi tekeminen on yhteiskunnan ja sanomalehdistön välille syntynyt sanaton moraalinen sopimus. Pienellä kansakunnalla ei ole varaa ylenkatsoa omaa henkistä perintöään. Tämän sopimuksen Aamulehti on nyt rikkonut: se ei tunnista sitä tosiasiaa, että sanomalehti on paljon enemmän kuin klikkauksiensa summa. Sanomalehti on alueellisen hengenelämän liekki ja sen historian taltioinnin instrumentti, ylevimmillään kansallisen itseymmärryksen peili, joka Aamulehdessä heijastelee nykyisellään sameasti ja vääristyneesti.



