Kevätkauden päätöksessään Tulkinnanvaraista-konserttisarja tarjosi parastaan: ennakkoluulotonta nykymusiikkia ja tajuntaalaajentavia äänikokeiluja. Viulisti Maria Puusaari oli valinnut jännittävän kokonaisuuden uusia ja uudehkoja teoksia viululle, elektroniikalle ja videolle. Ranskalainen lyömäsoitintaiteilija Antez kietoi yleisön ennenkokemattomaan ääniteatteriin, jossa rummun kalvolla kiertävät metalliesineet manasivat esiin tuonpuoleisen äänimaailman.
Mistään perinteisestä perkussiosoolosta ei ollut kyse. Antezin esitys syntyi erilaisista metalliesineistä, symbaaleista ja mystisistä löytötavaroista, joita hän kuljetti ja hieroi itse valmistamansa suuren rummun kalvolla. Tuloksena oli uskomattoman moniulotteinen ja voimakas jatkuvien äänien maisema: äänispektrin laajuus, tekstuureiden moninaisuus ja taajuuksien äärimmäisyydet vetivät kuulijat maagiseen pyörteeseen. Antez kiersi hypnoottisesti instrumenttinsa ympärillä vaihtaen lennosta, joskus hampaitaan käyttäen, rummunkalvon värisevälle näyttämölle yhä uusia esinevalikoimia, puikkoja, tötteröitä, levyjä, kupuja, vietereitä. ”] Esineiden sijainnit, suunnat, nopeus ja niiden keskinäiset etäisyydet kalvolla muuntautuivat vaihtelevaksi äänelliseksi todellisuudeksi. Tämä resonoinnin ihme oli kuin jokin shamanistinen toimitus tai ennustajan peli, jota yleisö piirissä seurasi: joskus Antez jätti esineet vaappumaan ja tärisemään värisevälle kalvolle, jolloin ne tuntuivat musisoivan itsekseen ja kertovan outoja viestejä – sattuma oli jatkuvasti läsnä. Continuumin nimellä kulkeva soolokonsepti syntyy aina uudelleen esitystilasta ja tilanteesta riippuen, ja hetkessä tapahtuvan rituaalin tuntu oli nytkin voimakas.
Maria Puusaari on rautainen uuden musiikin moniottelija, joka ei pelkää laittaa itseään likoon. Fyysisissä ja väkevissä nuoren polven säveltäjien teoksissa viulu muuttui soolosoittimesta laajemman ilmaisun välineeksi kommunikoiden myös ääninauhan ja liikkuvan kuvan kanssa. Tampere Biennalessa hetki sitten kantaesitetty Perttu Haapasen Lost Boys laajentui videolla, jota Puusaari itse polkimella ohjaili: otsikossa mainitut, Peter Panin tarinasta tutut kadonneet pojat olivat hylättyjen eläinten hylättyjä vinkuleluja, jotka heittelehtivät painajaismaisessa todellisuudessa. Niiden vinkaisuja myös kuultiin elektronisen osuuden materiaalissa, ja viulun raju musiikki tuntui koostuvan eläinten huudoista. Sävellys kuitenkin jossain määrin tukkeutui yksioikoisuuteen: valkokankaalla runnotut lelukoirat ja viulun hätääntynyt poukkina työnsivät epätoivoista viestiään ilmoille turhan suoraviivaisesti.
Myös puolalaistaustaisen säveltäjä ja mediataiteilija Jagoda Szmytkan Körperwelten (2008) hyödynsi videokuvaa. Aiheena olivat säveltäjän omat elintoiminnot, joita nauhalla modifioidut kehon äänet sekä videolla näkyvät ultraääni- ja mikroskooppinäkymät analysoivat. Viulu oli etäännytetty soittimellisuudesta äärimmäisellä scordatura-virityksellä sekä neljällä kontaktimikrofonilla, jotka muokkasivat sen äänen kumiseksi kitinäksi ja hankaushälyksi. Intiimi kehollisuus laajeni joksikin universaaliksi – otsikon mukaisiksi ”kehomaailmoiksi” – kuten arkinen sydämensykekin muokkautui huumaavaksi jylyksi.
Äärimmäisten äänien teema jatkui päätöskappaleessa, Hikari Kiyaman revittelyssä Deathmetal Rock with Headbang (2013), jonka Puusaari taituroi suvereenisti. Metalliangstin sijaan sävellys tarjosi hilpeän ironista, jopa pelimannihenkistä kirmailua ja äärinopeaa tykitystä, jossa vahvistettu viulu leikki sähkökitaraa. Tervetullutta vaihtelua äärinyansseihin tarjosi Aleksander Khubejevin The Whisper of Phoenix (2010), jonka valloittava äänimaailma syntyi ilman jousta. Sormustimilla rapistellut äänipisarat, pyyhkäisyäänet, kahinat ja metallisesti rapsahtelevat pizzicatot muodostivat rytmikkään, energisesti supisevan soolofantasian, jolla kuitenkin tuntui olevan hyvin vähän tekemistä myyttisen linnun kanssa.
Auli Särkiö
G18-sali 9.5. klo 19
Tulkinnanvaraista-sarjan konsertti
Maria Puusaari, viulu
Antez, lyömäsoittimet
