Silkkiä yli vihreyden, elegantteja olkapäitä ja kiiltäviä sukkia säärten peittona. Pullo samppanjaa maksaa runsaasti yli sata puntaa, ja sitä kuluu paljon. Lammikon ympärillä on polku, jota pitkin voi käyskennellä ja venyttää aikaa siihen asti, kunnes ooppera alkaa. Poluilla ropisee ja kahisee, oopperasaliin pääsee festivaalin perustajan muinaisen linnan läpi – kirjastoonsa hän on rakentanut urut, mahtavan katon alle: kattokin on kiihdyksissään.
Ooppera on niin kuin ooppera aina. Käsiohjelman painoasussa ei ole säästelty. Laulajista toiset ovat parempia kuin toiset, ja kuoro on yhteistyökykyinen eikä laula yhtään epäpuhtaasti. Orkesteri on lontoolaisittain täydellinen. Tunnin jälkeen sytytetään valot, ja väki valuu ahtaista ovista takaisin ulos – ravintoloihin, nurmikon läpi.
Väliaika kestää puolitoista tuntia ja sitä voi viettää monin tavoin. Miehet mustissa kissimirreissään kantavat notkuen kylmälaukkuja, joita he ovat kaivaneet esiin Rolls Royce’ista. Jotkut laiskemmat – heitä katsellaan arvostelevasti – antavat niitä palvelijoiden kannettavaksi. Ravintoloista ilmestyy nurmikolle tarjoilijoita, uutterasti silkin ympärillä pyörien. Ravintoloissa seisotaan jonoissa ja annetaan osoittaa itselleen pöytä. Kaikki sujuu tarkoin laaditun partituurin mukaisesti: tarjoilijat ovat viulunsoittajia, concierge on kapellimestari ja kukkalaiteet lavastusta pöydissä. Kaikki on varattu vuosia etukäteen, mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Ruokalista vetää vertoja Lontoon uusimmille trendeille.
Sitten alan kuulla, mistä pöydissä keskustellaan. Yksinäisistä sanoista ja lauseenpätkistä kehkeytyy lanka, ikään kuin ooppera syntyisi täällä ja nyt: mistä ooppera kertoi ensimmäisessä näytöksessä jne. Yleisö kehittää sisällön taustoja, sen merkitystä, esityksen yksittäisiä soluja kuin lehtiä tuulessa. Paitsi, että kaikki tämä on sijoitettu tähän tilaan, tähän maahan, Guardianin aamuisen pääkirjoituksen ja Telegraphin eilisen kirjoituksen väliin.
Näin ooppera syntyy lopullisesti vasta väliajalla, puolessatoista tunnissa: se mikä alkoi pimeydessä, kehittyy valossa, se mikä syntyi yhteen suuntaan katsoen, löytää vastauksen vasta kasvotusten istuen – se mikä vain heijastui tunti sitten lavalta, muuttuu todelliseksi täällä ja nyt.
Ja sitten vasta ymmärrän, että säveltäjä ja libretisti ovat tarkoittaneet sen juuri sellaiseksi sata viisikymmentä vuotta sitten sen. Libretossa ei sanota sanakaan siitä, mitä väliajalla pitäisi keskustella, mutta kaikki houkuttelee siihen, kuin säveltäjä ja libretisti olisivat onkimassa kaloja eivätkä sieluja. Ja sitten mietin, miten kovin jälkeenjääneitä me olemme tänään, ja miten me rustaamalla puolet pois menetämme niin paljon oleellista. Menetämme todellisuuden.
Tunnin jälkeen ihmiset kulkevat rauhassa ympäri lammikon, ikuisessa syklissä, kuten heidän autonsakin. Kylmälaukut ovat kannettu takaisin, silloin tällöin joku pysähtyy ja osoittaa erityisen kaunista kukkaa tai näkee puissa jonkun linnun. Miehet ja naiset keskustelevat harmonisesti, ja pyylevien iltapukujen välistä tipahtaa polulle joitakin jäännöksiä keskusteluista, kuin murusia sorsille. Kohta ooppera taas alkaa. Toisen ja kolmannen näytöksen välissä on tunnin väliaika, silloin ei ehdi ihan näin paljon.
Jüri Reinvere
