Sibelius-juhlavuoden ohjelmasuunnittelu on röntgensäteen lailla valaissut tietoisuuttamme menneestä. Asian voisi sanoa myös vähemmän hienotunteisesti: jos laaja-alainen suomalaisen musiikin tuntemus ei erityisemmin kiinnosta, niin tänä vuonna isänmaallisuuspisteitä on voinut kerätä suunnittelussa helpolla. Suomen itsenäisyyden 100-syntymäpäiväreseptit tulevat olemaan haasteellisemmat.
Tapahtumien ohjelmasuunnittelua voi verrata ruuanlaittoon. Joissain ravintoloissa käytetään vain luomua, joissain pelataan monitasoisilla fermentointitekniikoilla, kunnianhimoisimmissa keittiöissä tekniikat ja miksologia elävät rinta rinnan. Kokonaisuudet ovat parhaimmillaan gastronomisia taideteoksia itsessään. Omalaatuisista ratkaisuista saadaan tähtiä oven viereen. Fine dining on kuitenkin kallis ja kaikkea muuta kuin kustannustehokas laji. Kotikeittiössä luomusuomalaisuus on vastuullista tiedostavuutta, mutta taidekeskustelussa sillä on kuitenkin vaara näyttäytyä elitistipuuhasteluna.
Tunnusomaista klassiselle musiikkiyhteisölle on, että ei haluta leimautua kantaaottavuudella. Mieluummin sanotaan asioita rivien välistä. Toisaalta kun katsoo maassamme klassisten festivaalien ja orkesterien ohjelmia, kansallinen lähihistoria näyttäytyy poissaolollaan. Myötäilemmekö tässä nykyistä koulutuspolitiikkaa, joka mielellään sivuuttaisi historian kouluaineena? Sibeliuksen ja pakollisen kantaesityksen väliin asetetaan Suomi-osiossa useimmiten viihdekonsertti. Kuhmossa kelpasi tänä vuonna Beethovenin ja Sibeliuksen rinnalle vain pari elävää kotimaista säveltäjää lyhyillä teoksilla. Puhumme siis 2–4 prosentin kotimaisuusasteesta.
Monella festivaalilla kotimaisuudesta vastaavat vain esiintyjät, ei esitetty musiikki. Vaikka kansallismielisyys on noussut puheenaiheeksi, musiikin alalla aiheesta ei selvästi kannata huolestua. Mitä tämä kertoo kulttuurikeskustelun tutuista mantroista kuten taiteellisesta rohkeudesta, ylpeydestä, uusista avauksista ja innovaatioista?
Kulttuuri, joka ei tunne omaa lähihistoriaansa suhteessa ympäröivään todellisuuteen, on verrattavissa kokkiin, joka ei tunne eikä osaa käyttää oman alueensa raaka-aineita keittiössä luodessaan uutta. Viettäessään 100-vuotisjuhlallisuuksiaan kahden vuoden kuluttua Suomi hyvästelee samalla yhtenäisten arvojen aikakauden ja sukupolven – sen, jossa kaikki söimme makaronilaatikkoa ja karjalanpaistia. 52 vuoden kuluttua on oletettavaa että rash el hanout, sumac ja zataar eivät ole epätavallisia mausteita suomalaisessa keittiössä. Kun Sibeliuksen sikaripilvi laskeutuu, meillä on mainio tilaisuus katsoa ympärillemme ja vihdoinkin havainnoida asioita, joita emme ole tänä vuonna huomanneet. Sibeliuskin varmasti kaipaisi uusia avauksia.
Johan Tallgren
