Savonlinnan oopperajuhlien tämän vuoden uutuus, Verdin Otello, on tyypillistä linna-antia: ohjauksellisesti hampaatonta mutta musiikillisesti ja tilaelämyksenä komeaa – kunhan katsojalla on onnea pääosan esittäjän kunnon suhteen.
Mustasukkaisuutensa pauloihin vähitellen hirttäytyvä Otello on kieltämättä kova pala tenorille kuin tenorille, sillä ilmaistavana on valtava tunteiden skaala, ja äänen täytyy taipua sankarillisesta kalskeesta ja pelottavista raivonpuuskista epävarmuuden ja psyykkisen hajoamisen tilaan – ja toki kerran myös romanttiseen kauneuteen.
Näkemässäni esityksessä (19.7.) Kristian Benediktin ääni takertui kurkkuun ja soi pinnistellysti. Alun Esultate! vielä kajahti lupaavasti, mutta jo rakkausduetossa soinnin tahmaisuus esti yhteisen tunnetilan loistavan Desdemonan, Ekaterina Goncharovan kanssa. Illan kuluessa ja syövereiden syventyessä joutui jo pelkäämään Benediktin puolesta.
Ammattitaidollaan hän selvitti itselleen työvoiton, mutta suuresta tulkinnasta ei voinut puhua. Goncharova sen sijaan säilytti positiivisen vaikutelmansa. Sopraanossa oli sointikauneutta mutta myös särmää ja pohjaa sen verran, että ääni kantoi linnassa.
Desdemonan ennen kuolemaansa laulamat Pajulaulu ja Ave Maria eivät kuitenkaan suuremmin koskettaneet, ja jäin miettimään, miksi.
Ehkä yksi syy löytyy kapellimestari Xian Zhangista. Hänen työskentelynsä oli vakuuttavaa: tempot olivat napakan tiukat, ja hän erotteli draaman kulkua musiikissa analyyttisesti, leikaten äkkinäisesti lyyrisestä dramaattiseen, puhelaulumaisuudesta melodiseen. Orkesteri ilkkui, ilkamoi, raivosi, hautoi pahaentisesti, käänsi veistä sydämessä.
Italiassa työskentelevä Xian Zhang on Verdi-kapellimestarina selvästikin Arturo Toscaninin ja Riccardo Mutin koulun perillinen: partituuri on kaikki kaikessa, se täytyy ottaa kirjaimellisesti. Tunteiden yliannostelu ei saa koskaan jyrätä läpikuultavuutta. Tämä periaate sopii hyvin Otelloon, joka on täynnä hienosyistä motiivityötä.
Silti esimerkiksi juuri Desdemonan jäähyväisissä tuli esiin se, että kapellimestarin ensisijaisena päämääränä ei ollut rakentaa tiheneviä ja iholle asti käyviä tunnekenttiä, vaan pikemmin pelata yksityiskohdilla ja kontrasteilla. Elävää musisointia kuunteli ihaillen, mutta järkyttävin mahdollinen Otello-esitys tämä ei ollut.
Illan suurin yllätys oli Tommi Hakalan Jago. Ulkoisesti hän oli kiltti, melkeinpä Kristus-hahmoinen, eikä äänessäkään ollut tyypillisten Jagojen kitkerää terää. Sointi oli pikemmin pehmeän muheva. Mutta tällainen tulkinta vastaa juuri Verdin ja libretisti Arrigo Boiton käsitystä siitä, että Jago ei saa liioitella yhtään pirullisuuttaan.
Miten taviksen takana voi olla paholainen – siinä jutun juju, ja Hakala välitti tämän taitavasti. Mutta pitääkö credon päättyä nauruun? Se tuntuu vähän kliseemäiseltä. Ellei sitten nauruun saa tyhjää aavemaisuutta.
Jussi Myllys teki leikittelevän ja katuvan Cassion, ja hänen lyyristä tenoriaan on aina ilo kuulla. Ilkka Hämäläinen, Petri Lindroos, Markus Nieminen ja Niina Keitel vastasivat oivallisesti muista rooleista. Jorma Silvastin linja tuoda Savonlinnaan mahdollisuuksien mukaan suomalaisia, kansainvälisillä lavoilla työskenteleviä laulajia on osoittautunut onnistuneeksi.
Oopperajuhlakuoro tuntui pienemmältä kuin aiemmin, mutta komeasti se osuutensa hoiti. Vahinko vain, että ohjauksellisesti kuoron käyttö jäi melko kömpelöksi.
Nadine Duffaut’n ohjaus on tehty alun perin Orangen areenalle, ja Olavinlinnassa se jäi lähinnä asemoinniksi. Paljon enemmänkin tasoja Otellon sisäisestä draamasta olisi saanut irti. Jagon juoniin lankeaminen kertoo huonosta omastatunnosta, mutta mistä se johtuu? Rodullisesta alempiarvoisuudestako? Tällaisia kysymyksiä olisi voinut valottaa.
Seinille heijastetuilla videokuvilla yritettiin päästä psykologisoinnin jäljille, mutta kovin pitkälle siinä ei pötkitty. Rikkinäiset lavastepeilit kuvasivat maurin hajonnutta mieltä. Puvustuksen harmaus oli varmaan tarkoituksellista, mutta yhdessä linnan muurien harmauden kanssa liika on liikaa.
Savonlinnan vuosikymmeniä elänyt Verdi-linja perinne jatkuu ensi kesänä Rigolettolla. Jotain uutta taattuun konseptiin pitäisi jo keksiä.
Harri Kuusisaari
