Ikään kuin oltaisiin eksyksissä, eräänlaisessa kauhun tasapainossa. Siinä, missä nykyinen oopperakulttuuri – tarkemmin, oopperanohjauskulttuuri – tekee melkein mitä vain, jotta saisi leikattua kristillisen pohjan oopperoista pois, täyttävät levy-yhtiöt levykaupat tonneilla kaihoisaa kristillisyyttä, jota ostavat samat asiakkaat. Siinä missä musiikinhistoriaa käsitellään kokonaan abstraktina, irrallisena elämästä ja ajattelusta, ostetaan hyllyt täyteen Pärtiä ilman, että hänen kristillisyydestä haluttaisi edes kuulla. Paradoksiin kuuluu sekin, että tämä hajallaan olo on hyväksytty ja se on kehittynyt varsin näkymättömäksi. Kuin konsanaan kuninkaan uudet vaatteet.
Sen takia järkyttää, jos kristillisyyttä on paikassa, jossa sitä ei ole enää aikoihin totuttu näkemään, varsinkin oopperassa. Andrea Mosesin potsdamilaiseen kirkkotilaan ohjaama Scarlattin Kain ja Abel, mistä ei oltu tehty poliittista ojenteluhuutoa, ei nykyaikaflirttausta eikä siinä oltu piiloteltu raamatullista kerrontaa, oli piinallinen ja hämmentävä. Helpompi tilanne olisi ollut, jos ohjaaja olisi riisunut itsensä alttarilla alastomaksi, eikä meidän silloin olisi tarvinnut miettiä, että tekeeköhän hän itsensä naurun alaiseksi. Me olisimme lähteneet kotiin ja pohtineet, miten rohkea tämä ohjaaja oikeastaan oli.
Vanhan Testamentin tarina ei kuitenkaan sopinut oopperaan – huolimatta ohjaajan rautaisesta otteesta.
Levykaupassa asia olisi ollut toinen, ja alaston myyjä, keskellä Jeesus-levyjä, olisi saanut poliisit paikalle. Kuka tässä enää jaksaisi ymmärtää sitä, että ”Ruusuritari” onkin itse asiassa hengellinen mysteerinäytelmä, tai ”Figaron häät” samoin. Tästä on menty jo liian kauas.
Pariisin terroristihyökkäyksen jälkeen, ja tulevien samankaltaisten tilanteiden jälkeen – jotka ovat mielestäni vain odotettavissa – saattanee alkaa uusi kristillisyyden hienosteluvaihe.
Se, että pitää muslimiterrorismia uskonnollisena on yhtä järkevää kuin ajatella, että USA hyökkäsi Irakiin Kristuksen tähden.
Syy, miksi pidän sitä hienosteluna, liittyy pelkästään siihen, että yhteiskunta ei ole enää valmis palamaan kristillisyyteen. Yhteiskunta on valmis vain kaipaamaan. Kaipaamaan pinnallisesti, ja mihinkään pintaa syvemmälle menemättä. Muslimimaissa tilanne on toinen. Siellä uskonto ja usko omaan itseensä elävät luonnollisessa tasapainossa – ja terroritekoihin se yllyttää väin muutamia henkilöitä. Onhan muslimimaissa tilanne ääriliikkeiden suhteeseen jotakuinkin samanlainen kuin meillä. Se, että pitää muslimiterrorismia uskonnollisena on yhtä järkevää kuin ajatella, että USA hyökkäsi Irakiin Kristuksen tähden.
Annoin salakuljettaa itseni marraskuussa Betlehemiin, keskelle kiehuvaa palestiinalaista kurjuutta ja korkeaan hintaan myytyä rihkamaa. Jännite on niin kova, että jokainen on valmis käymään kenen tahansa kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Ihmiset, tosiuskovaiset, jotka ovat tänne asti tulleet, kaatuvat syntymäkirkossa lattialle rukoilemaan. Turvallisen välimatkan päässä, muurin takana, on yhtä pelokasta ja veristä. Syyttömyys on jo alun perin menetetty ja tarve nostalgiaan menetettyä kohtaan on niin voimakasta, että Jeesuksen fasaatikin kelpaa. Tai, jos ollaan rehellisiä, eihän meillä lännessä paljon muuta olekaan. Eeden on ikiajoiksi menetetty, ja kaipuu siihen on totista totta.
Jüri Reinvere