Kirkastettuja sirpaleita synkän syksyn alkajaisiksi:
1Vanhenemisessa ei ole juuri mitään mukavaa, paitsi ehkä se kirkas havainto, että samat keskusteluteemat toistuvat noin kymmenen vuoden välein ja lähes aina samalla kiihkeydellä. Siksi meuhkaamiseen voi suhtautua tyynellä ja hiukan huvittuneella mielellä.
Klassisen musiikin kohdalla sykli tarkoittaa sitä, että Radion sinfoniaorkesteria ollaan aina kymmenen vuoden välein lakkauttamassa. Samoin orkesterilaitoksen jäykkyyttä kritisoidaan saman syklin rytmissä ja yleensä samoin argumentein.
Nykyinen kulttuuriministeri on innostunut uudistamaan kulttuurin rakenteita ja se on toki ilman muuta kannatettavaa. Tällä hetkellä tulilinjalla ei ole RSO vaan orkesterilaitos ylipäätään ja sitä ohjaava valtionosuusjärjestelmä. Samassa rytäkässä myös teattereiden ja museoiden vos-järjestelmiä ollaan uudistamassa, joten mannerlaatat saattavat hyvinkin olla liikkeessä juuri nyt.
Mutta vanha epäilee, että suurin piirtein samanlainen järjestelmä jatkaa toimintaansa uudistusprosessin jälkeenkin, koska nykysysteemi toimii suhteellisen hyvin, tarjoaa ammattilaisten tekemään kulttuuria maan jokaisella kolkalla ja maksaakin naurettavan vähän.
Toki systeemiä kannattaa parantaa, jos hyviä ideoita ilmenee, ja erityisesti ns. vapaa kenttä olisi viimein syytä nostaa kunnolla esille.
Ainoa ongelma on se, että todellisia uudistuksia ei synny, jos ainoa motivaatio on säästöjen synnyttäminen. Täydellisessä maailmassa perusteellisia uudistuksia tehtäisiin vain nousukauden aikana, mutta se lienee utopiaa. Joka tapauksessa nyt pitäisi kirkkaasti ilmaista, ollaanko tässä tekemässä kulttuuripoliittisia uudistuksia vai pelkkiä vos-säästölistoja. Jos kyse on jälkimmäisestä, mitään kunnolliseen harkintaan perustuvaa kulttuuripoliittista linjausta on turha odottaa.
2Vielä varmemmin aina kymmenen vuoden välein toistuvat kiukkuiset puheenvuorot koko klassisen musiikin kammottavasta konservatiivisuudesta, ilon puutteesta ja puurtamiseen pakottavasta kulttuurista, johon pahaa aavistamattomat teinit surutta heitetään kesken parhaiden bileiden.
Tähän sisältyy se ikuisesti toistuva harhaluulo, että ammattimuusikko vain toistaa ”nuoteissa olevat ohjeet” eikä siis itse luo mitään. Hämmentäväksi keskustelu muuttuu siinä vaiheessa, kun ”luovaksi” toiminnaksi nostetaan mikä tahansa improvisointi, hilpeä amatöörisäveltäminen tai vaikkapa nuorten bänditoiminta. Luovaa ei sen sijaan ilmeisesti ole se, että ammattimuusikko tulkitsee Bachin, Stravinskyn tai Saariahon teoksen omalla, uudella tavallaan.
Me vanhat tiedämme liiankin kirkkaasti sen, että ammattitaiteilijaa tai ammattimaista taidetta ei yksinkertaisesti synny ilman vuosikausien kopissa harjoittelua, tuhansien siveltimenvetojen toistamista, pitkien näytelmävuorosanojen ulkoa opettelua tai vuosikausien tuskallisia tanssiharjoituksia.
3Pitäisi kirkkaasti erottaa mukava harrastaminen (joka on kaikin tavoin kannatettavaa ja ehdottomasti hyväksi ihmiskunnalle) ja ankara ammattilaisuus (jota ilman taidetta ei ole).
4Seurasin syyskuun puolivälissä Radion sinfoniaorkesterin ja Esa-Pekka Salosen Stravinsky-konserttia Yleisradion Teema-kanavalta. Kaksituntisen lähetyksen jälkeen maksan jälleen mukisematta ja mielihyvin Yle-veron, joka kuulemma vääristää kilpailua media-alalla. Vääristäköön minun puolestani. Pääasia että edes yhdestä tuutista tulee suoria konsertteja, laatuelokuvia ja muuta ei-kaupallista sisältöä. Siis tuotantoa, joka saa hereille, ajattelemaan, viisastumaan.
Salonen jaksaa hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Edelleen läsnä oli kirkkaasti partituurin hallitseva analyyttinen mestari, joka saa orkesterin kaikki harmoniset ja rytmiset kerrokset kuulumaan ja näkymään kuin röntgen-kuvassa. Uutta oli – näin ainakin kuvittelin – Kevätuhrissa kuultu hitaahko tempo, joka toi raa’an ja julman teoksen sisäisen herkkyyden uudella tavalla esiin. Onko ikinuori Salonenkin vanhenemassa vai mistä oikein on kysymys? Taidan ihailla häntä vieläkin enemmän kuin ennen.
Teema lisää konserttilähetyksiinsä myös puhetta kappaleiden väliin. Yleensä inhoan sitä, että konsertin taika rikotaan kasvattavilla keskusteluilla ja kansanvalistuksella,
Nyt meininki oli toinen: kommentaattorina toiminut pianisti Jukka Nykänen oli puhujanakin täydellinen virtuoosi. Sanavalmis, nopea, älykäs, sivistynyt, suoraan asiaan menevä, osaava – olematta kuitenkaan ylimielinen snobi. Bravo!
KAI AMBERLA
