SIPILÄN HALLITUS YLLÄTTI PÄÄTÖKSELLÄÄN nostaa kulttuuri hallitusohjelman kärkihankkeeksi tilanteessa, jossa julkista taloutta ollaan paikkaamassa neljän miljardin euron leikkauksilla. Erityisen satsauksen kohteena ovat lapset ja nuoret: hallitus haluaa lisätä taiteen perusopetusta ja lastenkulttuurin saatavuutta eri puolilla maata ja korostaa taiteen hyvinvointivaikutuksia. Onko musiikinopetus siis puolustusvoimien rinnalla harvoja voittajia, kun muualla yhteiskunnassa luvassa on itkua ja hammasten kiristystä?
Kaikki on tietenkin pelkkää puhetta ja periaatetta niin kauan, kunnes edessä on konkreettisia budjettilukuja, ja kyllä hallitusohjelma sisältää kulttuurille myös kuoppia. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 Suomella ei ole omaa kulttuuriministeriä. Huolta on aiheuttanut myös hallitusohjelman kirjaus kuntien vastuiden keventämisestä, mikä koskee myös kulttuurilaitosten ylläpitoa. Itse asiassa tässä ei ole mitään uutta, sillä kunnat ovat saanet tähänkin asti itse päättää, minne ne esimerkiksi orkesterien ja teatterien valtionosuudet käyttävät. Mutta jos lain hengen noudattamatta jättäminen oikeutetaan erillisen luvan voimin, siinä käy helposti niin, että hallitus tulee ulkoistaneeksi leikkaukset kunnille.
HIENOA, ETTÄ TAITEEN perusopetukseen satsaamalla halutaan investoida tulevaisuuteen. Rahalle löytyy kyllä käyttöä. Musiikkiopistoissa eniten paineita on kasvukeskuksissa, sillä maaseudulla jokainen pyrkijä voi päästä sisään, mutta suuremmissa kaupungeissa vain alle puolet. Myös muut taiteet ansaitsevat osansa. Hieman ristiriitaiselta vain tuntuu, että samaan aikaan muualle koulutukseen ollaan tekemässä jättileikkauksia. Eikö peruskoulujen taideaineiden opetus kuuluisi samaan hyvinvointisatsausten joukkoon?
Kulttuuri ei ole yhteiskunnassa irrallinen sektori, vaan se on sidoksissa koko maan henkiseen tilaan. Ei ole siis aihetta poksautella samppanjapulloja mahdollisten erillisvoittojen vuoksi, jos muualla ilmapiiri kylmenee ja muuttuu ahtaammaksi. Koulutuksesta – etenkin korkeimmasta – leikkaaminen on pieneltä ja syrjäiseltä maalta omaan jalkaan ampumista, ja maksujen asettaminen EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille hidastaa kansainvälistymiskehitystä, jota ilman Suomi näivettyy omaan sisäsiittoisuuteensa.
OTSO KANTOKORPI HARMITTELEE Alaston kriitikko -blogissaan sitä, että taidetta ollaan taas välineellistämässä: edelliset hallitukset paasasivat kulttuuriviennistä ja muista talous- ja työllisyysvaikutuksista, ja nyt se on siis siirretty sosiaali- ja terveyspuolen instrumentiksi. Hän epäilee, muuttuuko taiteen sisällössä mikään, jos tekijät alkavat perustella projektejaan ja kirjoittaa apuraha-anomuksiaan hyvinvointinuotilla – sehän ei ole vaikeaa.
Eikö hyvän taiteen tekeminen riitä? Sellainen on aina tietyllä tavalla itseisarvo, mutta taiteilija tuo iloa ja tunne-elämyksiä kanssaihmisten keskuuteen vain jakamalla sellaista, joka on ainutlaatuista. Taiteen sosiaalisella hyödyntämisellä on paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia, mutta sen ei saa mennä puuhasteluksi, jossa itse asian ydin häivää.
