Händelin oopperat ovat kovassa suosiossa Euroopassa, ja periodiorkesteri kuuluu niissä jo asiaan. Ne eivät ole välttyneet myöskään radikaaleilta ohjauksilta – eikä ole syytäkään. Joku voi nähdä ristiriitaa modernin teatterin ja historiallistyylisen musiikin toteutuksen kanssa, mutta nämä puolet voivat kuitenkin keskustella hedelmällisesti. Sen osoittavat kahden mestariohjaajan tulkinnat Aix-en-Provencen ja Glyndebournen festivaaleilta.
Katie Mitchell muuttaa noitaooppera Alcesten elokuvamaiseksi jännitysnäytelmäksi, jossa pohditaan ajankohtaista kysymystä identiteetistä ja sen manipuloinnista. Lavasteena on talo, jonka keskellä on loistelias olohuone, ja hämärissä sivuhuoneissa ja yläkerrassa avautuu karu todellisuus. Vanhat, raihnaiset naiset kampaavat tukkaansa, ja kun he astuvat salonkiin, he muuttuvatkin hehkeiksi nuoriksi naisiksi. He ovat Alcina ja hänen sisarensa Morgana, joiden nuoria versioita esittävät laulajat ja vanhoja näyttelijät. Vaihdokset tapahtuvat niin salamannopeasti, että niitä tuskin edes huomaa.
Huoneissa on vitriiniin suljettuja täytettyjä eläimiä ja yläkerrassa vielä lentokentän turvatarkastushihnaa muistuttava laite. Sillä Alcina muuttaa entiset rakastajansa täytetyiksi eläimiksi. Eikä tässä kaikki, sillä toiminta on täynnä seksuaalisia perversioita, sadomasokismia ja huumeruiskuja . Ensin tätä katsoo oudoksuen, mutta pian selviää logiikka: noituus on lumetodellisuutta, ja kuka meistä ei haluaisi olla ikuisesti nuori? Alcinan Ruggiero-rakastajan vapauttajat ovat taas liikkeellä militantteina terrorismin torjuntajoukkoina.
Ohjaaja antaa laulajille välineet ilmaista vallantunteesta syntyvää hybristä. Seksuaalisten kiihokkeiden liittäminen korkeaan koloratuurilauluun on vanha tuttu juttu, mutta kummasti se yhä potkaisee. Particia Petibonin Alcina on parhaimmillaan juuri yläalueen kiihottuneessa kimmellyksessä, mutta alarekisteri jää vaisuksi. Anna Prohaskan Morgana on sisartaankin kuumempi tapaus, ja hän laulaa sensaatiomaisen hyvin.
Ruggiero on vaikea rooli, sillä hän jää usein passiiviseksi kauniiden aarioiden laulajaksi. Philippe Jaroussky toi hahmoon jännitteistä ambivalenssia, sillä lyyrisen jalouden lisäksi hän ilmaisee myös pelkoa ja pinnanalaista juonikkuutta. Hänen laulunsa on sulaa kultaa, täynnä aistillisen fraseerauksen ja plastisesti eri sävyihin muuntuvan legatolinjan suvereniteettia.
Pitkiä da capo -aarioita Mitchell ei ole lähtenyt varioimaan vaan jättää laulajat niissä aika oman onnensa nojaan. Pieneltä staattisuudeltakaan ei vältytä ovissa kulkemisen ja hahmojen muuntumisen pysyessä samanlaisina. Alcinan lumemaailman sairaus kuitenkin välittyy, mutta myös sen hataruus. Lopussa molemmat naiset suljetaan vitriineihin eläinten tilalle.
Kapellimestari Andrea Marcon osaa tuoda keinahteleviin rytmeihin ja loputtomiin melodioihin eteenpäin vievää flowta, joka kuitenkin on luontevaa eikä tunnu yhtään puskevalta. Freiburgin barokkiorkesterin soitto on kauttaaltaan mestariluokkaa.
Saul hulluuden draamana
Aivan toisenlaista ohjaustyyliä edustaa Barrie Kosky, Berliinin Komische Operin johtaja, joka on tullut tunnetuksi karnevalisoijana. Hän teki toissa kesänä Glyndebourneen ikimuistoiseksi kehutun ohjauksen Händelin oratoriosta Saul, jonka vetovoima toimii myös Blu-raylla.
Kosky on karistanut oratoriosta kaiken raamatullisuuden ja brittiläisen pönäkkyyden ja tehnyt siitä iloittelevan ja raastavan draaman mielen järkkymisestä. Saul vertautuu selvästi toiseen hulluksi tulevaan hallitsijaan, kuningas Leariin. Christopher Purvesin esittämä hahmo riuhtoo groteskin säälittävänä, ja hänen mustasukkaisuuttaan lisää se, kun hänen poikansa Jonathan (Paul Appleby) on ihastunut kansan uuteen sankariin Davidiin (Ivestyn Davies).
Kosky poimii oratoriosta ällistyttäviä näyttämötehoja, mutta draaman ehdoilla. Kuoro riekkuu ja tanssii barokkisissa karnevaaliasuissa kahdella pöydällä, jotka notkuvat kukkia, riikinkukkoja muuta vanitas-aineistoa. Edessä möllöttää Davidin tappaman Goljatin pää.
Kuvasto muistuttaa paikoin William Hogarthin dekadenttia taidetta. Multanäyttämö muuttuu kynttilämereksi, ja maan sisästä Saulille ilmestyy Endorin noita. Hän on vanha herra, jolla on jättimäiset naisen rinnat. Jopa Händel itse pistäytyy lavalla soittamassa urkusoolon.
Tämän railakkaammin ja yhtä aikaa musiikkia kunnioittaen ei barokin oratorioita voi näyttämölle siirtää. Glyndebournen kuoro tekee ihmeitä energisesti osallistuvana kollektiivina, ja kapellimestari Ivor Bolton on ohjauksen hengessä mukana tanssillisin ilmein ja koskettavin valitustunnelmin, jotka Valistuksenajan orkesteri toteuttaa taiten. Laulajat
tekevät vahvoja karaktäärejä. Kärkeen nousee aikamme hienoimpiin kuuluva kontratenori Ivestyn Davies, jonka Daavidissa soi puhdas inhimillisyys.
Harri Kuusisaari
