Miten klassisten konserttien normaalisesonkiin saataisiin lisää festivaalien yritteliäisyyttä ja joustavuutta? Miten laitosten nauttimaa taloudellista turvaa voitaisiin laajentaa myös vapaan kentän, resitaalien ja kansainvälisen tuonnin suuntaan niin, että musiikkielämä sykkisi ajan hermolla eikä lukkiutuisi rakenteisiin? Näitä kysymyksiä tuli taas miettineeksi kuunnellessa Seppo Kimasen viimeistä festivaalia Kauniaisissa. Viikon aikana sai juuri sitä, mikä laitosten tarjonnassa huutaa poissaolollaan: huipputason kamarimusiikkia, kansainvälisiä yhtyevieraita ja ei-eurooppalaisten kulttuurien antia.
Otetaan esimerkiksi jousikvartetit, jotka tällä kertaa kiipeilivät alan Mount Everestille eli soittivat Beethovenin myöhäisiä kvartettoja. On häpeä, että Suomi ei pysty työllistämään hienoja kvartettejaan niin, että ne voisivat saada toimintansa pitkäjänteisemmälle pohjalle. Niin Meta4, Kamus kuin Borea syntyivät nuorten muusikoiden spontaaneina projekteina. Ne ovat erinomaisen musikaalisia yhtyeitä, mutta mahdollisuutta kokopäivätoimiseen työhön en ole. Sellaista soinnin puhtautta ja yhteistyön täydellisyyttä, jota Kauniaisissa edusti mm. ranskalainen Arod-kvartetti, ei saa ilman että pystyy keskittymään asiaan.
Kunnallisia kvartetteja on mm. Kemissä, Savonlinnassa ja Seinäjoella, mutta niiden muusikoiden täytyy myös opettaa, olla orkesterien runkona jne., eikä keikkaa yli oman alueen oikein löydy. Muutenkaan virkamiesmäisyys ei sovi alalle. Jotain kamarimusiikin kuninkuuslajin puolesta normaalisesonkina täytyisi tehdä. Yleisön kiinnostusta kyllä löytyisi, sen festivaalit todistavat, mutta järjestäjäpuolella mättää. Uusi Helsinki -kvartetti yritti tarmokkaasti huippuvieraiden tähdittämää kvartettisarjaansa viimeksi Musiikkitalossa, mutta sekin on lopahtanut resurssien puutteeseen. Paljon parasta ohjelmistoa jää yleisön ulottumattomiin.
Orkestereilla on kamarimusiikkitoimintaa, mutta voisiko sitä täydentää vierailusarjalla? Voisivatko festivaalit laajentaa toimintaansa talvikonsertteihin Naantalin tapaan? Miten konserttitaloille saisi enemmän uskallusta ja rahkeita toimia tuottajina? Miten säätiöt saisi kiinnostumaan kamarimusiikkisarjojen tukemisesta? Uudistukset voisi aloittaa Helsingin Musiikkitalosta, jossa vapaa resitaalikulttuuri on jäänyt onnettomaan asemaan. Nyt taloon halutaan enemmän ulkopuolisia vuokralaisia – mutta kas kas, ei köyhiä musiikkiryhmiä vaan kaupallisia toimijoita ja jopa puoluekokouksia. Surullista ja häpeällistä.
Suomessa on massoittain musiikkiopiston käyneitä ihmisiä, joille mahdollisuus soittaa kamarimusiikkia olisi paras mahdollinen tapa saada yhteys harrastukseen takaisin. Spontaania toimintaa ja Suomen Kamarimusiikkiseuran kaltaisia yhdistyksiä on, mutta asian laajempi vireyttäminen ei onnistu ilman että musiikkiopistot ojentavat siinä auttavan kätensä. Soittokavereiden yhteen saattaminen ja tilojen antaminen eivät paljoa maksa, ja ohjausta voisi antaa omakustannushintaan. Pitäisi päästä eroon siitä pakkomielteestä ja rahoitusrakenteesta, että musiikkiopistot ovat vain nuorisoa varten.
Mitä vapaan kentän tukemiseen tulee, niin kaikki pisteet Muusikkojen liitolle G Livelab -klubin käynnistämisestä Helsingissä. Siitä on vihdoin saatu kaivattu foorumi mm. jazzille ja kansanmusiikille, osittain myös klassiselle. Lisää vastaavaa!
