Juha Leinosen fagottikonserton uusitun version kantaesitys Pori Sinfoniettan konsertissa 8.12. Otto Virtanen, fagotti, Erkki Lasonpalo, kapellimestari.
Säveltäjän on syytä tuntea vahvuutensa ja heikot kohtansa; ensimmäisillä pitää jokaisessa teoksessa olla etusija samalla, kun jälkimmäisiä tulee karttaa mahdollisimman tarkoin. Porilainen Juha Leinonen tekee fagottikonsertossaan tämän sangen tarkoin, joskaan ei aivan aukottomasti.
Konserttoa on syytä luonnehtia tyyliltään impressionistiseksi ja uusklassiseksi. Leinonen käyttää tarkoin rajattua sävelmateriaalia huolellisesti punniten saaden aikaan koherenssin, joka saattaisi ennakoida vaikkapa sinfonian säveltämistä – tuttu musiikillinen tunnelma saa aikaan vahvan yhtenäisyyden ilmapiirin, jota uusklassiseen henkeen toisteiset jaksot tukevat.
Leinosen paras vahvuusalue on soitinnuksen ja harmonian ratkaisujen alalla. Soitinyhdistelmät tukevat mojovasti harmonian ratkaisuja, jotka saavat toistuessaan nautittavasti uudenlaisia ilmiasuja. Ilmiasu on kaikkineen lyyrinen – hallittu, hillitty ja viimeistelty.
Kuinka ollakaan Leinosen heikko kohta tulee vastaan myös soitinnuksen alalta. Kirjoitettaessa sooloa matalan rekisterin soittimelle – nyt siis fagotille – on aina riskinä se, että soolostemma jää orkesterisatsin jalkoihin, kuulumattomiin. Sama on käynyt sangen monelle Leinosta kokeneemmalle ja kuuluisammallekin säveltäjälle.
Otto Virtanen oli taiturillinen ja hienosti vaistoava solisti mainiolle teokselle, ja orkesteri soitti Erkki Lasonpalon johdolla kerrassaan nautittavasti.
Mutta tämä yleisö! Miten porilainen kulttuuriväki kehtaa olla tulematta kaupungin oman pojan tuoreen teoksen esitykseen? Tällaisten kulttuuritapausten pitäisi kuulua jokaisen yleissivistystä janoavan kalenteriin olennaisena osana. Hiivatin porilaiset!
MATTI LEHTONEN
