Kari Heiskasen ohjauksessa Kohtalon voima kihisi elämää, vauhtia, realistisia tilanteita ja lämmintä huumoria.
Giuseppe Verdin Kohtalon voima Tampereen Oopperassa.
Verdi on dominoinut Tampereen Oopperan ohjelmistoa 2000-luvulla. Viimevuotiseen, sekä teosvalintana että tuotantona vähemmän onnistuneeseen Nabuccoon verrattuna helmikuussa esitetty Kohtalon voima oli kuin korjausliike: jos Nabuccoa vaivasi konstaileva, pysähtynyt ohjaus sekä solistien epätasaisuus, Kohtalon voima oli vakuuttava laatutuotanto, jota kannattelivat Kari Heiskasen eloisa ohjaus, vankka solistimiehitys sekä Santtu-Matias Rouvalin johtama Tampere Filharmonia. Maakuntaoopperasta tuskin saattoi enää puhua. Onnettoman harhalaukauksen käynnistämä, luonnonvoiman lailla hyrskyävä tragedia on Verdin väkevimpiä kertomuksia, jota jäntevä musiikkidraama työntää eteenpäin. Kari Heiskanen uskalsi luottaa tarinan ja musiikin kantovoimaan. Tapahtumat hän oli sijoittanut sisällissodan repimään Espanjaan ja toisen maailmansodan kuohuihin.
Tampere-talon näyttämö täyttyi eläväisen vauhdikkaista, realistisista ja lämpimän huumorinkin höystämistä näkymistä, jotka antaumuksella esiintynyt Tampereen Oopperan kuoro sekä Olli Lehtisen pelkistetyt valot herättivät henkiin. Heiskanen oli tehnyt kaikkensa, jottei lava jähmettyisi: sotilaat ja sairaanhoitajat katselivat Zorro-elokuvaa, munkit hoitivat mehiläisiä. Dramaalliset tehokeinot olivat yksinkertaisia ja toimivia. Kuitenkin tilanteen tullen näyttämö tyhjeni ja kaikki pysähtyi kohtalon riepottaman pääparin tai kostohimon piinaaman veljen sisäisen maailman ääreen.
Johanna Rusanen teki suurenmoisen roolityön Donna Leonorana, joka etsii luostarin yksinäisyydestä turvaa omalta tuskaltaan. Hänen dramaattinen sopraanonsa veisti isän ja veljen kontrolloimasta aatelisnaisesta erityisen voimakkaan hahmon, joka rautaisesti kiertyvine aarioineen nousi oopperan musiikilliseksi keskuspilariksi.
Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin se herkkä notkeus ja pelottomuus, jolla Rusanen luotasi myös äänensä hiljaisimpia ja ahdistuneimpia sävyjä. Mika Pohjosen tenori kajahteli loistokkaimmillaan. Vaikka hänen Don Alvaronsa oli aluksi jäykän ilmeetön, hän onnistui viimeisessä näytöksessä kuoriutumaan naamionsa alta ja huipentamaan roolisuorituksensa.
Bulgarialaistaustaiset Kiril Manolov Leonoran veli Don Carlona sekä Giorgi Kirof luostarin johtaja isä Guardianona takasivat solistijoukon korkean tason. Sekä Manolovin baritoni että Kirofin basso jyrisivät mahdikasta, kestävää voimaa, jonka edellinen taivutti eläimelliseksi raivoksi, jälkimmäinen isälliseksi tyyneydeksi.
Ensitahdeista alkaen Rouvali piti orkesterin herpaantumattomassa liikkeessä, kärkkäänä kommentoijana ja erottamattomana osana näyttämön tapahtumia.
Pienetkin roolit oli miehitetty huolellisesti. Taidolla ohjattu kuoro eläytyi uskottavasti osiinsa sotaväkenä, kapakan iloisena joukkona tai köyhälistönä, mutta jumppaliikkeitä muistuttavat koreografiat olivat enimmäkseen turhia. Ylipäätään tuotanto ei visuaalisesti yltänyt draamallisen luontevuutensa tasolle: lavastus oli kömpelö ja varsin vaatimaton, puvustus sekava. Niiden sijaan tuotanto rakentui kehonkielen, ihmismassojen liikkeen ja musiikin fyysisyyden varaan.
Seuraavaksi Tampereella siirrytään kotimaisen oopperan pariin: vuoden päästä on vuorossa Madetojan Pohjalaisia, 2018 Olli Kortekankaalta tilattu uusi ooppera Veljeni vartija.
Auli Särkiö
