Säveltäjä ja akateemikko Kaija Saariahon (1952-2023) kuolema vaikean sairauden jälkeen ei tullut yllätyksenä, mutta menetys on silti valtava.
Saariaho syntyi taiteilijaksi, vaikkei ehkä heti ollut selvää minkä lajin taiteilijaksi. Musiikki tunkeutui hallitsevana hänen lapsuutensa uniin ja pianoharjoitukset lipsahtivat usein Chopinista nykysäveltämisen puolelle. Mutta hän myös maalasi ja piirsi ja lähti opiskelemaan musiikkitiedettä yliopistoon sekä graafista suunnittelua Taideteolliseen korkeakouluun.
Sibelius-Akatemiassa Saariaho sai sävellyksen opettajakseen Paavo Heinisen, joka kannusti ottamaan selvää asioista. Sellainen ei ollut noihin aikoihin itsestään selvää. Suomen Kuvalehden haastattelussa (39/2004) Saariaho muisteli, kuinka ”piirit ovat täällä pienet ja ahtaat, katseet luodaan vain sisäänpäin, julkista sanaa hallitsee muutama kulttuuridespootti. Täällä älykkyys on teknokratiaa, modernismi vanhanaikaista, ja tietenkin päinvastoin. Useat tärkeät, raikkaat ajatukset vesitetään kuin tahallaan.”
Nuoren polven vastareaktio oli Korvat auki -yhdistys, jonka puheenjohtajana Saariaho toimi 1970-luvun lopussa. Jonkin aikaa suomalaiseen kulttuuriin vyöryi uteliaisuuden, avoimuuden, argumentoinnin ja monitaiteellisen kokeilunhalun aalto. Saariaholle siitä kasvoi myös taiteellinen kumppanuus mm. Anssi Karttusen, Esa-Pekka Salosen, Kari Kriikun, Dawn Upshaw’n, Karita Mattilan, Pia Freundin, Anu Komsin, RSO:n ja Avantin kanssa. Elämänkumppanuus löytyi Pariisista IRCAM:issa työskentelevän Jean-Baptiste Barrièren kanssa.
1980-luvulla nainen oli säveltäjänä harvinaisuus ja Saariaho kohtasi ennakkoluuloja, jotka vain kasvattivat hänen määrätietoisuuttaan, kokeilunhaluaan ja omintakeisuuttaan. Hänen jälkiään kansainväliseen menestykseen on seurannut sankka joukko nuorempia suomalaisia naissäveltäjiä. Naisen ajatus- ja kokemusmaailma nousee esiin myös Saariahon musiikissa, konkreettisesti eriaiheiden kautta, mutta myös laajemmin kykynä nähdä kokonaisuuksia ja yhteyksiä vastakohtien yli.
Monet Saariahon varhaisista sävellyksistä olivat vokaaliteoksia, joissa jännite syntyy soivan materiaalin ja punnittujen runollisten merkitysten välille. Tuo poeettinen jännite jäi hänen musiikkiinsa myös silloin, kun sanat putosivat pois. Kuvataiteista voisivat periytyä Saariahon ajatukset valon ja varjon, pehmeän ja kovan, soivan ja säröisen, tai hiljaisen ja voimakkaan rajankäynnistä. Sekä omanlaisesta tilasta, jota jokainen sävellys tuntuu asuttavan.
Vuonna 1980 Saariaho siirtyi Saksan Freiburgiin opiskelemaan Brian Ferneyhough’n ja Klaus Huberin johdolla ja jatkoi sitten Pariisiin. Voitto IRCAM tietokone-ohjelmista ja elektronisista apuvälineistä oli voitto myös naissäveltäjiin kohdistetuista ennakkoluuloista. Tekniikka avasi portin äänien ja harmonian sisään, salaiseen puutarhaan (Jardin secret I-III), jossa Saariaho 1980-luvulla viljeli uusia ilmaisukeinoja.
Tuo uusi ilmaisu saattoi venyä niin suuriksi, leveillä vedoilla maalatuiksi pinnoiksi kuin tiivistyä soinnin mikrokosmokseen, sisäisen maailman pienimpiä liikahduksia rekisteröiväksi taiteeksi. Radion sinfoniaorkesterille sävelletyssä Verblendungenissa (1984) siveltimen vedot näkyvät toisinaan nuottikuvassakin. Jousikvartetossa Nymphea (1987) Lumme kukkii näkyvissä, mutta elämä alkaa pinnan alla. Arseni Tarkovskin sanat muistuttavat sen ohimenevyydestä: ”Kesä on mennyt. Ehkei sitä ollutkaan.”
Kaksiosainen orkesteriteos Du cristal …à fumée (1990) kuvaa musiikillisen materiaalin muutosta kiteisestä ja särmikkäästä kaasumaiseksi ja mukautuvaksi. Ne edustavat myös ennalta määrätyn järjestyksen ja arvaamattoman kaaoksen vastakohtaisuutta, jotka prosessissa lähenevät toisiaan ja rajapinnoissaan sekoittuvat.
Tanssiteoksessa MAA (1991) prosessi avautui yhä uusiin tiloihin, samalla kun se auttoi ylittämään fyysisiä ja henkisiä esteitä. Siitä ei enää ollut pitkä matka oopperaan. Etäisyyksien arviointi oli olennaista Lonhille (1996), jossa ristiritari Jaufré Rudelin keskiaikainen runo kertoo tavoittamattomasta tai täyttymättömästä rakkaudesta. Oopperassa Kaukainen rakkaus (L’Amour de loin, 2000) rakkautta kohti vaeltava Rudel edustaa Saariahoa taiteilijana ja täyttymystä odottava kreivitär Clémence häntä naisena.
Samastuminen – välillä miltei mimeettinen uudelleen eläminen – tekee myös Adriana Materin (2006), Simone Weilin (2006) ja Émilie du Châtelet’n (2010) muotokuvista kipeitä. Kyse ei ole pelkästään sankarillisista naiskohtaloista, vaan prosesseista, jotka johtavat tietoisuuden kasvuun, mutta eivät vapauta reagoimisesta tai johtopäätöksistä. Viimeinen ooppera, Innocence (2021) Sofi Oksasen ja Aleksi Barriéren librettoon, tiivistää tarinan kouluampujasta ja hänen teostaan kollektiiviseen traumaan, joka painaa eri tavoin kaikkia ihmisiä.
Musiikki oli Saariaholle väline tutkia maailmaa ja ihmistä. Unien kieliopissa (1988) unien logiikka häivyttää elämän ja kuoleman sekä vihan ja rakkauden rajoja. ”Enemmän on kyse unista porttina olemassaolon salaisuuksiin, kuten kuolemaan ja rakkauteen, perusasioihin, joista emme tiedä mitään”, Saariaho kuvaili. Oltra marissa (1999) afrikkalaisten pygmien kuolemaa käsittelevä teksti oli omistettu säveltäjä Gérard Griseyn muistolle: ”Ihminen on mennyt, varjo on kadonnut. Vanki on vapaa.”
Noihin perusasioihin useimmat Saariahon teoksista tavalla tai toisella pureutuvat. Hän pystyi uudistamaan ilmaisuaan teoksesta toiseen ja 2000-luvulla laajensi modernistista tyyliään yleispäteväksi taiteeksi, joka ei taipunut kompromisseille. Koko maailman tavoittivat oopperat, joissa dramaattisten tehosteiden sijaan keskityttiin ajatusten herättämiseen. Konsertoissakaan pääosassa ei ollut perinteinen vastakkainasettelu, vaan solistin äänestä ja persoonasta kasvava vuorovaikutus.
Passions de Simonen yhteydessä Saariaho totesi, että ”musiikki on minun tapani lähestyä jumalallista. Musiikki on tapani meditoida, katsoa syvälle olemassaoloomme, asioihin, josta en pysty puhumaan”. 2000-luvun alussa Saariaho sävelsi sarjan lauluja Eino Leinon runoihin Anu Komsille. Vuonna 2007 sarjan päätti Rauha, jonka Saariaho omisti nuorena kuolleelle sukulaiselleen.
Laulun sanoma on seesteinen, onnellinen tyven, joka henkii sopusointua ympäristön kanssa: ”Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.”
Antti Häyrynen
Kaija Saariahon kuolemaa ovat käsitelleet myös: