Berliozin sinfoninen konsertto Lord Byronin Childe Haroldin Italian-seikkaluista on tuottanut päänvaivaa esittäjille alkaen Paganinista, joka jätti alttoviulusoolon soittamatta. Lawrence Power painottaa roolinsa runollista herkkyyttä, josta jää välillä kaipaamaan jonkun Tabea Zimmermannin ruudikkaampaa yksilöllisyyttä. Balanssi solistin ja orkesterin välillä on kuitenkin oivallettu oikein ja se antaa tilaa Bergenin filharmonikoiden virtuoosiesitykselle. Andrew Manze on Harold-tulkinnan aktiivisin osapuoli ja pystyttää finaalissa riehakkaat rosvojuhlat. Power on enemmän kotonaan Berliozin kahden laulun hivelevissä sooloissa sekä Weberin unkarilaisittain kipunoivassa bravuurinäytöksessä. Viimeisessä […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
