Elämme joukkuepelaamisen aikaa, eivätkä Richard Straussin yksilösankarit, yli-ihmisistä puhumattakaan, tunnu saavan jalansijaa muualla kuin valkokankaalla. Ainakin Oslosta kajahtavat Näin puhui Zarathustra ja Sankarielämä tekevät vaikutuksen enemmän kollektiivisilla hyveillä kuin yksilöllisillä kosketuksillaan. Yhteissoitto on vakuuttavaa, mutta anonyymiä, vaikka Vasili Petrenkolta löytyy molempiin teoksiin virkistäviä näkökulmia. Zarathustra ei sorru mahtipontisuuteen edes kuulussa Auringonnousussaan, ja Straussin alter ego Ein Heldenlebenissä nauttii selvästi enemmän lemmentöistä kuin sodankäynnistä. Mutta lihaksia pullistava ja adrenaliinia syöksevä atleettinen pauhu, silloin kun sitä tarvittaisiin, […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
