KIRJOITTAJA ON OHJAAJA JA LIBRETISTI
Muodoista keskusteleminen tuntuu olevan sekä musiikki- että teatterialalla vanhaa kauraa, joka kuuluu 1900-luvun formalismin dieettiin. Hyvistäkin syistä taiteilijoilta odotetaan nykyään muutakin kuin eteviä muodollisia ratkaisuja. Uudesta teoksesta kysytään ensimmäiseksi, millainen elämys on luvassa ja mitä se viestii – kaksi tavoitetta, jotka vahvan muodollisen ratkaisun puutteessa saattavat tosiaan jäädä pinnallisiksi ja toisistaan irrallisiksi. Esityksen kuuluisi olla ”kiehtova”, ”viehättävä” ja ehkä jopa ”immersiivinen”, ja sillä on tarkoitus olla ”sisältö”, jonka saa supistettua lyhyehköön tekstiin (jota käytetään sellaisenaan sekä apurahahakemuksissa että viestinnässä ja ohjelmakirjassa). Parhaassa tapauksessa teos hyödyntää toimiviksi todettuja muotoja, joita somistetaan uusilla aiheilla, tehoilla tai teknologioilla. Silloin sitä voi sanoa ”helposti lähestyttäväksi”.
Mitäpä siinä? Tuttujen muotojen suosiolle on syynsä. Niiden tehokkuus on todettu vuosisatoja sitten sekä musiikissa että dramatiikassa: konflikti, tapahtumia, kultaisen leikkauksen kohdalla isompi käänne, nopeampia tapahtumia, huipennus, resoluutio ja sillä selvä. Valtavirran viihteen variaatiot tästä perusmuodosta ovat niin tuttuja, että niiden kuluttaja saa mielentilansa mukaan päättää, haluaako hän lopettaa illan poliisisarjalla, romanttisella komedialla tai kauhuelokuvalla, ja löytää suoratoistopalvelusta juuri kaipaamansa elämyksen. Kyseessä on teollistettu versio Aristoteleen teoriasta muotojen fysiologisista vaikutuksista. Tekoälykin osaa tuottaa muotoja, jotka elimistömme tuottamaa adrenaliinia, serotoniinia ja endorfiinia annostellen soittavat hermostoamme kuin flyygeliä. Nämä muodot toimivat aina, ja tekijä valaa niihin haluamansa ”sisällön”. Sopiiko niihin kuitenkaan mikä tahansa ”sisältö”?
Muodot eivät ole muuta kuin yleisökokemuksen kuratointia, ja niitä on myös yllättävän mutkikasta erottaa merkityksistä. Esimerkiksi elämänkerrallisia teoksia vertailemalla saattaa havaita, minkälaisten ihmisten elämät sopivat parhaiten odotettuun kerrontakaavaan. Jos elämän muodostama kaari ei loksahda täydellisesti paikoilleen, pidetään sitä paitsi suotavana, että käsikirjoittaja muokkaa todellisuuden odotetun muodon näköiseksi mieluummin kuin toisin päin. Kenenkään elämä ei noudata täydellistä ”sankarin taival” -kaavaa, puhumattakaan siitä, että odotus protagonistista sulkee itsessään pois keskittymisen yhteiskunnallisiin dynamiikkoihin ja pitkäjänteisiin prosesseihin yleensä. Muotovalikoima rajoittaa mahdollisia kertomuksia. Tätäkin huolestuttavampaa on, että se rajoittaa myös katsoja-kuulijan elämystä: ammentaako teollistettu muotovälineistö oikeasti koko monipuolisen tunnekirjomme? Eikö hormooneihin vetoavien muotojen käyttö muutenkin rajaa huomattavasti suhtautumista materiaaliin?
Hiljattain menehtynyt elokuvaohjaaja Peter Watkins analysoi aikoinaan, kuinka samaa muotoa hyödynnetään sekä valtavirran kulttuurituotteissa että uutislähetyksissä. Watkins kutsui tätä monoformiksi. Monoformi perustuu samoihin periaatteisiin kuin hypnoosi: lumoamalla katsoja-kuulijan omalla rytmillään se asettaa hänet passiiviseen tilaan, jossa hänelle voi helposti syöttää haluttuja tunteita, näkökohtia ja mielipiteitä. Jatkuva altistuminen tutuille kaavoille totuttaa myös siihen, ettei näitä kaavoja kyseenalaisteta.
Samoin kuin esimerkiksi monet säveltäjät, jotka maailmansotien jälkeen pyrkivät olemaan käyttämättä tehoja, joita totalitaristiset hallintojärjestelmät olivat hyödyntäneet musiikinkäytössään, Watkins pyrki omassa praktiikassaan kehittämään elokuvamuotoja, jotka mahdollistavat erilaisia kokemuksia. Nämä muodot ovat tietenkin ”hankalampia”: ne eivät ole ennalta tuttuja, niille ei voi antautua passiivisesti; ne ovat usein hitaampia, monikerroksisempia ja vaativat yleisöltä enemmän. Teoksen sisältämät ristiriitaiset näkökulmat eivät varsinaisesti muodosta valmista sanomaa, eikä päätteeksi aina saavuteta yksiselitteistä resoluutiota. Jokaisen katsoja-kuulijan kokemus saattaa olla erilainen, koska tilaa on omille tunteille ja ajatuksille. Tuttujen muotojen ja niihin yhdistettyjen odotusten kanssa voi toki leikkiä – se on aivan muuta kuin niiden hyödyntäminen sellaisinaan, jolloin sisältö sopeutetaan muotoon (ja muodon tuottaneeseen maailmaan) sen sijaan, että kehitetään sisällölle sopiva muoto. Muoto, joka on sisältöä.
Nämä väitteet tuntuvat hyvin vanhanaikaisilta, mutta tuskin voi olla toteamatta, että vaikka elämme taidehistorian tyylillisesti monipuolisinta aikaa, taiteellinen ekosysteemimme on menettämässä monimuotoisuuttaan. Markkinapaineet, rahoitusehdot, alustat ja viestintämuodot pakottavat taiteilijat, jotka haluavat tulla toimeen, teollistettujen reseptien pariin. Koska taiteilijoita kehotetaan markkinoimaan itseään oman taiteensa substanssina, mutta ei ajattelemaan raameja uusiksi, he saattavat unohtaa, että pyrkimällä omaperäisyyteen he sopeuttavatkin itsensä olemassa olevaan muotoon. Tarina, joka sopii toisen tarinan muotoon, ei viime kädessä ole oma tarinansa.
Ajassa, jossa kaikki sisäistämme tarjolla olevien muotojen köyhyyden ja annamme sen rajoittaa paitsi taidekokemuksiamme myös tunne- ja kertomuskirjoamme ja siten kykyämme kuvitella, että elämämme ja taloutemme voisivat kukoistaa myös toisenlaisissa muodoissa, on taiteilijoiden tärkeä muistaa, että he pystyvät tuottamaan merkityksellisiä kokemuksia ja sisältöjä pelkästään kiistämällä kaiken, minkä yleisö ja he itse luulevat tietävänsä ”toimivista” taidemuodoista.
