KIRJOITTAJA ON OHJAAJA JA LIBRETISTI
Kun Suomessa vaikuttava taiteilija menestyy ulkomailla, hänet saatetaan Suomen mediassakin ristiä suomalaiseksi taiteilijaksi ”torille” kiiruhtaen – sillä ehdolla, että kyseinen taiteilija on 1) tarpeeksi menestyksekäs ja 2) tarpeeksi suomalainen.
Taiteilijan ”suomalaisuuden” arvioiminen näyttäisi olevan haaste sekä toimittajille että viranomaisille silloin, kun nimi ei ole suoraan suomen- tai ruotsinkielisestä almanakasta. Ihan kaikkia taiteilijoitaan eivät suomalaiset tunnista omikseen. Parhaissa tapauksissa muukalaisuus unohtuu menestyksen valossa.
Yhtä häilyvää on itse taiteen ”suomalaisuus”. Euroviisuehdokkaan ei odoteta edustavan Suomen kulttuuria tai kieliä; hänessä arvostetaan yleensä nimenomaan mukautumista globalisoituun valtavirtaan. Mutta: Suomella on ”maakuva”, jota laatii ulkoministeriön Finland Promotion Board jäseninään liikemaailman ja kulttuurialan avainvaikuttajia. Suomi investoi monipuolisesti itsensä brändäämiseen, liiketoimintansa kansainvälistymiseen ja kulttuurinsa vientiin. Ulkomailla suomalainen taiteilija edustaa Suomea, ja hänen kykynsä olla osallisena Suomi-brändissä vaikuttaa suoraan mahdollisuuksiinsa, kuten myös kansainvälisen menestyksensä kotimaiseen vastaanottoon.
Viime talven aikana Pariisin Petit Palais -museo esitti yhteistyössä Ateneumin kanssa näyttelyn Pekka Halonen: hymni Suomelle. Esillä oli Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonki, joka toimi oivallisena muistutuksena kulttuurin historiallisesta roolista Suomen kansainvälisessä strategiassa. Halonen maalasi paviljonkiin talviset laatukuvat ilveksenmetsästyksestä ja pyykinhuuhtomisesta avannolla ylistääkseen Gallen-Kallelan tyyliin suomalaisia maisemia ja sisua. Vuonna 2025 painotukset olivat hieman erilaiset: yksi näyttelyn saleista oli kokonaan omistettu Halosen melkein abstrakteille lumimaisemille ja koristettu kymmenillä suomenkielisillä lumisanoilla, joilla pyrittiin luomaan jonkinlaista inuiitinkaltaista eksotiikkaa; listaa pidennettiin keinotekoisesti lukuisin murrevariaatioin.
Keväämmällä tätä Suomi-estetiikkaa oli havaittavissa myös New Yorkin Metropolitan-museon näyttelyssä Seeing Silence: The Paintings of Helene Schjerfbeck. Enää ei panosteta kansallisromantiikkaan, Finlandian korvaa Voces intimae. Suomi-brändi on rauhallista ja haalistunutta, lähempänä tutumpaa skandinaavimaailmaa, joka on havaittavissa myös muotoilualan trendeissä. Näyttelyn vastaanotossa kävi ilmi koko vientipolitiikan paradoksi: suomalaisessa lehdistössä kerrottiin suomalaisen taiteilijan ”suurnäyttelystä”, kun amerikkalaiset toimittajat puolestaan ihailivat Schjerfbeckin kosmopoliittisuutta – kuinka kunnianhimoisesti taiteilija on etsinyt vaikutteita Euroopasta ja onnistunut punomaan niistä omaperäisen modernin tuotannon.
Tätä esimerkkiä oli kiinnostavaa pohtia, kun Metropolitan Operassa esitettiin Innocence-oopperaa. Aloittaessamme uuden oopperan suunnittelun Kaija Saariahon ja Sofi Oksasen kanssa vuonna 2013 emme miettineet, kuinka ”suomalainen” teos tulisi olemaan. Kouluampumisilmiötä tutkittiin toki suomalaisen todellisuuden näkökulmasta ja työryhmä oli suomalainen, mutta teokselle kaavailtiin monikielistä, kosmopoliittista asua ja asennetta. ”Suomalaiseksi” sen kokivat etenkin vierasmaalaiset ohjaajat, jotka leimasivat teokseen toisinaan Nordic noiriin lankeavat, toisinaan symbolistisen lumiset ilmeet. Tekijöinä vierastimme kumpaakin: samoin kuin Kaija oli uransa aikana joutunut todistamaan maailmalle, ettei monenlaisia vaikutteita ammentavia teoksiaan voi systemaattisesti verrata ohjelmateksteissä talvisiin maisemiin, on Sofi jo toista vuosikymmentä selittänyt toimittajille, että hänen kirjansa eivät ole ”skanditrillereitä”.
Kun Innocence kantaesitettiin 2021 Ranskassa, se kiinnosti Suomessa pelkästään erikoistuneita musiikkitoimittajia; New Yorkin esitysten koittaessa Suomi-narratiivit olivat jo löytäneet tartuntapintoja. Suomen kieli, Karjalan Suomen kansanlaulu esillä Metin näyttämöllä! Suomen supernaiset valokeilassa, hyvä Suomi tasa-arvokulttuurineen!
Onko oikeasti yhdentekevää, miten teos paketoidaan, kunhan siitä kiinnostutaan? Silloinkin, kun taiteilijoiden varsinaiset ansiot ja itse teoksen substanssi, kosmopoliittinen asenne ja kriittinen kanta tiettyihin suomalaisen kulttuurin piirteisiin ohitetaan kokonaan vetoamalla nurkkapatriotismiin?
”Suomalaisuus” ja kosmopoliittisuus eivät tietenkään ole ristiriidassa, jos itse Suomesta kehittää kosmopoliittisen näkemyksen. Schjerfbeck ja Saariaho ovat todisteita juurikin siitä, että suomalainen taide on kasvanut avautumalla maailmalle ja ottamalla vastaan ulkopuolisia vaikutteita. Kyse ei ole trendien seuraamisesta, liikemaailman ylistämästä sopeutumisesta maailman markkinasuuntauksiin, jotka tekevät kaikesta samankuuloista ja -makuista, vaan avoimesta keskustelusta, jonka myötä Suomesta on aikoinaan tullut aktiivinen osa maailmaa – taide- ja koulutusmaana; maana, jonka käännöskulttuuria on ihailtu; joka on osannut olla innovatiivinen juurikin siksi, että siellä on janottu ulkopuolisia vaikutteita ja arvostettu sekä taidetuontia että ulkoa tulleita ääniä yleensä.
Suomen on korkea aika miettiä oman brändäämisensä merkitystä ja vaikutuksia. Suomalainen taiteilija on paljon muutakin kuin Suomea edustava taiteilija: hän kertoo todellisuuksista, joita ei välttämättä ole valmiiksi paketoitu tai pystytä paketoimaan. Eksotiikka on tehokas vientistrategia – taiteilijoiden rehellisen arvostelun ja kosmopoliittisen keskustelun puutteessa se kuitenkin tarjoaa maallemme kankean, sepitteellisen Suomi-brändin muodossa pelkän irvikuvan itsestään.
