Taiteilijan työ edellyttää kykyä tehdä valintoja, rohkeutta olla oma itsensä ja
välttää opportunismia. Silti tai siksi eräs taideteoksen ominaisuus näyttää
taidealasta riippumatta säilyttävän asemansa vuosisadasta toiseen. Se on
huomionhakuisuus sisältöä määrittävänä tekijänä. Taiteilija haluaa – ymmärrettävää toki – teoksensa läpäisevän julkisuusmuurin ja tavoittavan yleisön. Tässä onnistuakseen hän sisällyttää siihen jotakin epäsovinnaista, yllättävää ellei peräti shokeeraavaa.
Yllättävyys on yksi kauneuden ominaisuuksista. Käänteisesti sanottuna pitkästyttävyys ei ole kaunista, se on pelkästään pitkästyttävää. Psykologisena ja esteettisenä ilmiönä yllätys on aina suhteessa kontekstiinsa. Minimalistisessa sävellyksessä pienikin muutos toimii yhtä tehokkaasti kuin Haydnin sinfonian nro 94 (1791) rummunisku tai Tšaikovskin sinfonian nro 6 (1893) ensimmäisen osan räjähtävä tutti-sointi tahdissa 161.
Nykymusiikissa epätavalliset soittotavat ovat arkea – olisivatko jopa passé? Nyt käytetään monitaiteisia keinoja ja lainataan tehoja vaikkapa happening-, elokuva- ja teatteritaiteista. Melkeinpä ratkaisulle kuin ratkaisulle voi odottaa hyväksyntää. Vallalla ei ole tiukka modernismi, jonka valtakaudella tonaalisuuteen ja romanttiseen kauneusihanteeseen harhautuneet teokset saatettiin vaieta kuoliaaksi järjestelmäestetiikan tieltä. Historiaa resonoiva tyylittely, kiinnekohdan tarjoaminen kuulijalle, on taas mahdollista ilman, että säveltäjä leimataan auttamatta juntiksi. Genre-rajojakaan ei tarvitse kumartaa. Klasarisäveltäjä saa popahtaa, rokahtaa ja jazzahtaa mielin määrin – jos vain osaa.
Julkisuushakuisuus ei aina synnytä luontevia ratkaisuja. ”Mitä tekis, että mainittais” -estetiikka ostaa huomionsa halvalla. 1900-luvun käsitetaiteen merkkiteokseksi mainitussa Stockhausenin ns. Helikopterijousikvartetossa (1993) soittajat kiikkuvat taivaalla kukin omassa helikopterissaan ja lopputulos välitetään maan pinnalle yleisön ihmeteltäväksi.
Avantgarden on nimensä mukaisesti oltava edellä käyvää ja uusia uria aukovaa, mutta pitäisikö sen olla myös taiteenalaansa ja kokijaansa kehittävää? Sitä mielestäni on John Cagen kirjaimellisesti ainutkertainen 4′33″ (1952) viedessään meidät 273 sekunnin ajaksi musiikin alkulähteelle – hiljaisuuteen, rannattoman olemattomuuden äärelle.
Tiukkapipoisuuden sijasta elämme nyt pluralismin hybriksen aikaa. Se on havaittavissa mm. kielenkäytön tautologioissa: monimuotoisuus, monikulttuurisuus, moniarvoisuus, moniosaajuus, monitaiteisuus, monitieteisyys … Etuliite ”moni” lunastaa käyttäjänsä nykynormien mukaiseksi henkilöksi. Hän on arvoliberaali, ennakkoluuloton ja salliva. Kuten usein, tässäkin on menty äärimmäisyydestä toiseen, yksisilmäisyydestä sokaisevaan moneuteen. Näemme metsän, mutta emme puita.
Monet luettelemistani tautologioista ovat perusolemukseltaan positiivisia. Olen mielelläni monikulttuurisuuden puolesta puhuja, jos sillä tarkoitetaan maahanmuuttomyönteisyyttä ja uteliaisuutta itselleni vieraita kulttuureita kohtaan. Jos sen sijaan halutaan liittää jäykkiin eteläpohjalaisiin juuriini rönsyjä ”monista” vieraista kulttuureista, tunnen tehtävän edessä suurta avuttomuutta. Tunnustan vuolaasti, että kykyni omaksua vaikkapa rikkaan samoalaisen kulttuurin piirteitä on vajavainen – tai ainakin se edellyttäisi monivuotista opintomatkaa.
Samasta syystä käsite maailmanmusiikki kalskahtaa korvissani megalomaaniselta ja jopa kolonialistiselta. Markkinointia varten 1980-luvun lopulla luotu käsite toimii itseään vastaan. Se ei kunnioita musiikin etnistä alkuperää, vaan sekoittaa kaiken samaan angloamerikkalaiseen komppikattilaan. Olisiko niin, että pluralismin hybris johtaa substanssiosaamisen laadun heikkenemiseen? Portfolio kertoo haltijansa osaavan monia asioita, mutta todellisuudessa hän ei hallitse kunnolla ainuttakaan.
Muistan eräillä musiikkioppilaitosväen päivillä tiedustelleeni, mitä on se ”monimuotoinen musiikinopetus”, josta täällä ihastellen puhutaan. Kukaan ei vastannut minulle. Vastaan siis itse. Se on populaarimusiikkiin kallistunutta tyylillistä yksimuotoisuutta. Olen tätä mieltä niin kauan, kunnes pääsen seuraamaan avantgardistista monimuotoisen musiikinopetuksen näytetuntia tai kuulen monimuotoisuudellaan häikäisevän sävellyksen. Sitä ennen toivon, että käsiteliturgiaa laulavat käyvät omat Jaakobin paininsa merkityssisältöjen kanssa. Ehkä uusi mediaseksikäs käsite tuleekin sen jälkeen olemaan päärynänmuotoinen musiikinopetus.
