Tänä vuonna on sata vuotta siitä, kun New Yorkin filharmonikot ja Ernest Schelling tekivät ensimmäiset lastenkonserttinsa Manhattanilla. Nuori kapellimestarinalku Leonard Bernstein oli myös kiinnostunut kyseisestä vastuusta, mutta valtuudet tehdä lastenkonsertteja hän sai vasta, kun tuli valituksi ensimmäisenä amerikkalaisena orkesterin pääkapellimestariksi 1958. Älykkäänä miehenä hän kuitenkin vaati, että kaikki konsertit televisioitaisiin.
Bernsteinin 53 konserttia, jotka lähetettiin lähes 40 maassa, olivat historiallinen avaus yleisötyön kannalta. Tätä ennen klassiseen musiikkiin tutustuttiin USA:ssa Disneyn Fantasian ja Aaron Coplandin kirjojen kautta. Oliko Coplandin herääminen taitelijoitten yhteiskunnalliseen vastuuseen 1930-luvun suuren laman myötä alkusoitto yleisötyön kehitykselle? Bernsteinin kuusi Norton-luentoa Harvardin yliopistossa taas ovat vaikeitten musiikillisten kysymysten popularisoinnin malliesimerkki. Nämä olivat ikonisia luentokonsertteja aikuisille tavalla, joka tänään on harvinaista.
Tämän jälkeen Michael Tilson Thomas, Pierre Boulez ja lukuisat muut ovat ottaneet vastuuta lastenkonserteista Lincoln Centerissä. Tänään aiheiksi kyseisissä konserteissa nousevat ilmastonmuutos ja yhteiskunnallinen valveutuneisuus, osallisuus ja se, miten musiikkielämä reagoi moninaiseen maailmaan. Toisaalta Bernstein sai aktivistina yllättävän paljon tiedostavuutta mahtumaan salakavalasti jo omiin kylmän sodan ajan lastenkonsertteihinsa, jos osaa lukea rivien välistä. Yleisötyön takana on lähes aina tiedostava aktivisti. Bernstein oli samalla ensimmäinen kapellimestari, joka osasi käyttää televisiota oman uransa luomiseen, ja lastenkonsertit tekivät hänestä kuuluisuuden. Euroopan vastine ja samalla vastakohta hänelle oli aristokraatti Herbert von Karajan, joka tunnetusti valitsi hyvin toisenlaisen tien median kanssa.
Karajanin televisioidut studiokonsertit olivat näyteltyä draamaa, lavalla sankarina oli tietysti Karajan. Nyt palvottiin teosta ja esittäjää, ei sivistetty ensikertalaista. Ajoittain soittajat joutuivat näyttelemään esiintymistä uusintaotoissa, jotta kuvakulmat saatiin oikein. Maestro ei transsendenssissaan voinut alentua katsomaan alaisiaan kameroiden kuvatessa. Jotkut nauhoitukset ovat meille tänään absurdia katsottavaa, olkoonkin, että tulkinnat ovat merkityksellisiä. Karajanin painotukset antavat hyvin toisenlaisen kuvan kylmän sodan ajan kapellimestariudesta, olihan Karajanilla toisenlainen henkilöhistoria saksalaisena kapellimestarina kuin Bernsteinilla, joka oli venäläis-ukrainalaisen juutalaisperheen lapsi Massachusettsista.
Bernstein voitti kuitenkin mediatitaanien taistelun, kun hän sai johtaa Beethovenin 9. sinfonian Berliinissä muurin kaatumisen jälkeen. Olisiko tämä mennyt toisin, jos ei Karajan olisi kuollut pari kuukautta aiemmin? Bernstein seurasi perässä seuraavana vuonna, mikä sinetöi aikakauden päättymisen monella tasolla. Tässä vaiheessa nuori, moderni britti Simon Rattle oli jo tullut tunnetuksi esikuvallisesta yleisötyöstään Birminghamissa, ja yleisötyö saapuikin Berliinin filharmonikkoihin vasta hänen ylikapellimestarikaudellaan. Rattlen aikana Berliinissä nuori yleisö pääsi osallistumaan teoksiin tavalla, joka on luonut esikuvia vastaaville projekteille useissa maissa. Yhteistyö elävän säveltäjän kanssa mahdollisti mielenkiintoisen dialogin nuorten kanssa. Kun saa vastauksen vaikeaan kysymykseen elävältä säveltäjältä, niin vaikeakin muuttuu nopeasti helpoksi.
Tänään digitaalisella aikakaudella yleisötyö, osallistaminen ja tekijöiden toivottu läsnäolo mediassa ovat nivoutuneet salakavalasti yhteen. Ovi on avautunut seuraavalle aikakaudelle, jossa uudet yleisöt ovat tekemisissä oman aikansa tekijöiden ja kysymysten kanssa.
Johan Tallgren
