Identiteetti on ollut viime vuosikymmenenä kestopuheenaihe. Useat maineikkaat ajattelijat kuten Francis Fukuyama ja Amin Malouf ovat kirjoittaneet kirjoja aiheesta. Digitaalinen vallankumous on tuonut eteemme moninaisuuden, jossa kaikki näkyy, ja kaikessa on myös tiedostavan paheksunnan ainesta.
Sana nollatoleranssi kiteyttää jotain olennaista hyveitä signaloivasta ajastamme ja sen toimintatavoista. Kohtaamme sanan usein, kun haluamme ilmaista, että emme hyväksy seksuaalista hyväksikäyttöä. Sanalla on kuitenkin pidempi historia. New Yorkissa tutustuttiin ”zero tolerance” -käsitteeseen Rudy Giulianin pormestariaikakaudella 1990-luvulla, kun hän taisteli kaupungin rikollisuutta vastaan. Vanhempi ”Don’t mess with Texas” -kampanja roskaamisen nollaamisesta on myös ikoninen. Tutkimukset kuitenkin näyttävät, että New Yorkin rikollisuus oli vähenemään päin jo ennen Giulianin virkaanastujaisia. Toteavana metodologiana nollatoleranssi harvoin toimii, koska se ei oikeastaan halua paneutua haasteen juurisyihin tai neuvotella ratkaisua diplomaattisesti.
Pandemian keskellä nollatoleranssin toimivuutta koeteltiin myös vähemmän demokraattisissa valtioissa. Tänään valveutunut yhteisö on siis ottanut omakseen sanan, joka on saanut alkunsa Amerikan punaniska-alueilla. Yllättäen tämä tarkoittaa, että toleranssista on tullut epätoivottu sana. Olemme unohtaneet, että toleranssi-sanan viimeisin määritelmä linkittää suvaitsevaisuuden Yhdistyneitten Kansakuntien strategiaan, Eleanor Rooseveltin toiveeseen moninaisuuden hyväksynnästä, armeliaisuudesta, anteeksiannosta ja neuvottelevasta rauhanomaisesta tavasta ratkaista konflikteja. Resistenssiä neuvotteluhalukkuutta tarvitaan ratkaisujen etsimiseen lähivuosina enemmän kuin koskaan.
Julistava ja polarisoiva some on muuttanut käyttäytymistämme enemmän kuin vielä edes käsitämme. #Metoo-kampanja ja Capitol Hillin valtaus olisivat todennäköisesti jääneet tekemättä ilman somea. Koulukiusatusta kasvaa joko aktivisti tai ekstremisti. Convoy-protestissa väki tuumasi, että olisi pitänyt ottaa oppia Elokapinan performatiivisuudesta. Diplomatian keskitiellä on ollut kauan rauhallista. Tämä kertoo, että olemme tavallaan eläneet sota-ajan populistisessa retoriikassa jo kauan ennen kuin Venäjä aloitti sodan Ukrainassa.
Haastavien aikojen keskellä sisällöllä tulisi olla merkitystä.
Lutherin reformaatio demystifioi tavan, jolla uskovaiset ovat yhteydessä jumalaansa ilman välikäsiä. Uskonnosta tuli henkilökohtainen asia, ja tämä laukaisi uuden vaiheen demokratian kehityksessä. Kyseessä oli käsitteellinen vallankumous, jonka merkitys selveni vasta vuosisatojen edetessä. Onko digitaalinen siirtymä algoritmeineen vastaavanlainen vallankumous, jonka haittavaikutukset lienevät polarisaatio ja patsastelu? Tähän maailmaan kaksiteräinen miekka kuten nollatoleranssi istuu mainiosti. Jos jaksotamme historian suuret aikakaudet suullisen, kirjallisen ja digitaalisen kommunikaation aikakausiksi, olemme merkittävässä taitekohdassa.
On selvää, että tapamme keskustella ja arvottaa taidetta ja sen kokemista ei elä sivussa tästä murroksesta. Vanhat rituaalit, joiden kanssa olemme eläneet, kuten etukäteishaastattelut, objektiiviset esittelytekstit, jälkipuinti ja kritiikit ovat vaihtuneet somepuroiksi, joissa jokainen osallistuu henkilökohtaisesti koetulla tavalla. Tämä tekee keskustelusta räjähdysherkän, kun keskustelun kaikki tasot käydään yhtä aikaa. Portinvartijat ja suunnittelijat ovat vaihtuneet mahdollistajiksi, vaikuttajat ovat innoissaan infokratian peilisaleissa. Kritiikki, joka arvioi sisällön laatua, alkaa olla jo harvinaisuus itsessään, vaikka se todentaa parhaiten, että koemme koetun merkittäväksi. Miten kyseinen muutos tulee vaikuttamaan siihen taiteeseen, jota luodaan tulevaisuudessa? Se on vielä kysymysmerkki. Haastavien aikojen keskellä sisällöllä tulisi olla merkitystä.
Johan Tallgren