Pari vuosikymmentä sitten Karlheinz Stockhausen sävelsi kuuluisan Helikopteri-kvarteton, jossa Arditti-kvartettia lennätettiin Amsterdamin yllä soittamassa maestron Licht-oopperasarjan formuloita. Sibelius-Akatemian kuppilan säveltäjäraati olikin kerrankin yksimielinen: maestro oli lopullisesti pimahtanut. Viime kuukaudet olemme kuunnelleet Anne-Sofie Mutteria soittamassa hengityssuojaimissa Ave Mariaa ja zoom- kvartettoja yhteisöllisyyden korkeana ilmentymänä muitta mutkitta. Mitäköhän Stockhausen ajattelisi tästä, jos vielä eläisi?
Koronapandemia on tarkoittanut suurinta häiriötä taidekentällä toisen maailmansodan jälkeen. Kovimman shokin kokivat freelance-taitelijat ja lomautetut, seuraavista näytöksistä vastaavat työnantajat, eli festivaalit, agentuurit ja taidelaitokset. Rahoitukset siirtyvät ja todennäköisesti pienentyvät lähivuosina johtaen vuosien rytmihäiriöön.
Viime kevät nosti näkyville taidelaitosten akilleenkantapäät. Tehtiin pienimuotoisia online-tempauksia, mutta laajemmat kokonaisuudet olivat usein sekavan buffetin tuntuisia ja turvallisia. Kokonaisuuksien hallinta eli tarinankerronta petti. Parhaiten onnistuivat resitaaleja tekevät muusikot ja freelancerit, jotka ovat tottuneet oma-aloitteiseen ohjelmointiin. Suurten laitosten avuttomuus pisti mietteliääksi, miten rajatulla kuratorialisella sanastolla monet toimivat. Toisaalta tässä valittiin omasta saavutetusta identiteetistä kiinni pitäminen.
Herbert von Karajanin kylmän sodan ajan televisiotaltioinnit tuntuivat yhtäkkiä ajankohtaisilta. Maestron lähes uskonnollisissa taltioinneissa kamera jättää yleisön huomiotta immersiivisen rituaalin keskellä. Herbert ei tarvinnut yleisöä todentamaan Beethovenin suuruutta, koska immersiivisyyshän haluaa unohtaa olinpaikan. Meidän aikamme identiteettipolitiikka taas haluaa paikannuksen, eli täyden salin todistusaineistoksi tapahtuman ainutlaatuisuudesta jälkitwiitteineen. Nyt syksyllä koemme jotain uutta tällä saralla, kun pieni etuoikeutettu vähemmistö yleisöstä pääsee takaisin saliin.
Tilanne on yhtäkkiä ladattu merkityksillä. Osallistuminen on konfliktuaalisempaa kuin koskaan: olet kokija, tukija, etuoikeutettu empaattinen ja traaginen todistaja paikan päällä. Väliaikakeskustelut ja rituaalit jäävät pois, mutta eivät siksi, että nyt keskitytään kerrankin vain taiteeseen. Monissa maissa kuten USA:ssa suurten salien vajaakäyttö ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tulojakin tarvitaan. Jos hyvän kuratoinnin lähtökohta on selkiyttää asetelmia ja valita pois epäolennainen yltäkylläisyyden aikana, niin vastuullinen tuotanto ei kuitenkaan pysty välttämään merkitysten päällekkäisyyksiä näissä olosuhteissa.
Taidelaitokset, festivaalikenttä, ensemblet, formaatit ja yleisösuhteet ovat saaneet kehittyä 75 vuotta orgaanisesti ilman laajempaa kriisiä. Koneistot ja budjettihallinta on maksimoitu. Digiaika ei ole muuttanut sitä, että useimmat taidelaitokset ovat rakentaneet koko ohjelmointinsa lähes yksinomaan suuren salin ja vain yhden aikataulukuvion ympärille – asia, joka on myös näkynyt ohjelmiston kokeellisuuden ja yleisön diversiteetin puutteessa, puhuttiin tässä sitten iästä tai etnisestä taustasta.
Pandemia pistää pakostakin yleisömäärien ja tavoitteiden merkitykset uusiksi. Kokemuksista on varmasti opittavissa enemmän kuin koskaan, jos tilanne hyödynnetään oikein. Festivaalikentällä ja Luova Eurooppa -verkostoissa suunta on jo selvä: neuvotteluissa ja yhteistilauksissa mennään kohti pienempää. Toiveena on matkustelun vähentäminen. Ilmastokriisin äärellä elämme kuitenkin myös orastavaa nationalismia, minkä johdosta on tärkeätä, että kohdataan muitakin, jotta omahyväinen kansallinen kuplaantuminen vältetään.
Suurin osa musiikkiyhteisöstä ei ole koskaan ajatellut sosiaalista etäisyyttä tai tietoista työskentelyä tilan kanssa. Tällaisia teoksia kohtaamme oikeastaan vasta nykymusiikissa, ja tässä Cage, Stockhausen ja muut olivat edelläkävijöitä. Ehkä Karlheinz oli hyvällä tavalla pimahtanut?
Johan Tallgren