Taiteilija Teemu Mäki kirjoitti Tanssin tiedotuskeskuksen lehdessä tanssiesitysten hiilijalanjäljestä ja ylipäätään taidemaailman ongelmallisesta suhteesta kestävään kehitykseen. Hän päättää terävän tekstinsä ajatukseen siitä, että ”mahdottoman yrittäminen laajentaa mahdollisen piiriä”. Jos ymmärsin oikein, Mäki haluaa taidealalle aktiivisempaa otetta, visiota ja aktiivista toimintaa ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Kyynikot tietysti heti huutavat, että ei yksi teatteri, orkesteri tai festivaali mitään voi tehdä. Ja niinhän se on, ei voikaan. Mutta mahdottoman yrittäminen laajentaa mahdollisen piiriä, ja siksi mahdotonta kannattaa yrittää. Eikö taide itse asiassa aina ole tehnyt niin?
Koronakriisissä ei juuri ole ollut muuta hyvää kuin se, että globaali pandemia on tehnyt selväksi myös sen, että ilmaston suhteen meidän on tehtävä jotain – ja nopeasti. Taideala on tässä suhteessa ristiriitaisessa asemassa ja osin myös tekopyhä. Haluamme toimia ilmaston lämpenemisen estämiseksi, mutta samalla olemme mukana bisneksessä, joka perustuu globaaliin liikkuvuuteen. Taiteen takia ihmiset lentelevät mantereelta toiselle, ja usein yleisötkin matkustavat elämystensä perässä. Hiilijalanjälki on iso, turha yrittää väittää muuta.
Kysymys kuuluu: onko vaikkapa amerikkalaisen sinfoniaorkesterin lennättäminen Eurooppaan yhden konsertin takia enää tulevaisuudessa hyväksyttävää? Onko oikein, että suomalaiset festivaalit houkuttelevat kulttuurimatkailijoita Aasiasta? Onko enää mielekästä, että jokin tanssiryhmä tai jazzbändi tekee kuukauden kiertueen niin, että taiteilijat eivät edes muista, missä kaikkialla tuli esiinnyttyä?
Niin, se koronakriisi. Poikkeusajat ovat saaneet kaikkien ajatukset harhailemaan, ja koskaan en ole nähnyt niin sotkuisia ja ristiriitaisia näkemyksiä ympäriinsä kaakattavia ihmisiä politiikassa, taidemaailmassa ja mediassa. Itseäni ahdistaa erityisesti se, että koronan paineessa ja pakon edessä syntyy yhä enemmän ”kansallisia” tapahtumia. Olemme yhtäkkiä joutuneet ajassa taaksepäin maailmaan, jossa osaajat hankitaan läheltä, tyydytään siihen mitä saadaan eikä tavoitella enää parasta tai mahdotonta.
Ja jotta kaikki olisi oikein ristiriitaista, tämä uusi normaalihan on juuri ilmastokriisin kannalta pelkästään positiivista! Pelkään pahoin, että henkisen hyvinvoinnin kannalta se on kaikkea muuta – taiteen kehityksestä nyt puhumattakaan. Tämä siitä huolimatta, että lähelläkin on aina upeita taiteilijoita ja lumon ammattilaisia.
Nostan kädet pystyyn. En tiedä, mikä olisi parasta, sillä umpiossa emme voi elää, mutta korona pakottaa meidät juuri sinne. Ja kunhan koronakriisistä selvitään, ilmastokriisi voi pakottaa meidät vielä tunkkaisempaan umpioon.
Mutta mahdottoman yrittäminen laajentaa mahdollisen piiriä, ja siksi mahdotonta kannattaa yrittää.
Koska umpioon emme halua jäädä ja rajoja emme halua sulkea, olisiko yksi ratkaisu residenssiajattelun yleistyminen? Ehkä pitäisi pyrkiä jatkossa yhä enemmän siihen, että paikalle kutsuttavat taiteilijat jäävät pitemmäksi ajaksi, tekevät laajempia projekteja, tutustuvat kunnolla kaupunkiin, jossa vierailevat, järjestävät keskusteluja, koulutusta ja muuta toimintaa paikallisen yhteisön kanssa? Sen sijaan, että taiteilija piipahtaa kaupungissa päivän tai kaksi, hän voisi viettää siellä kaksi viikkoa tai kuukauden.
Tässä toteutuisi ainakin kaksi asiaa: taitelija jättäisi pysyvämmän jäljen kaupunkiin. Ja samainen taiteilija jättäisi pienemmän hiilijalanjäljen.
Entä digitaalinen maailma ja sen ihmeelliset innovaatiot, joihin korona on meidät tutustuttanut? Mahdollisuuksia on loputtomasti, ja digitekniikalla on toteutettu jo useita hienoja esityksiä. Mutta ei digiä millään voi verrata siihen, että nähdään eläviä ihmisiä elävässä maailmassa tekemässä elävää taidetta.
Mittelfest-festivaali Italiassa syyskuussa oli yksi ensimmäisiä kokonaan ”fyysisessä maailmassa” eli entisessä normaalissa järjestettyjä tapahtumia. Ei, turha toive, matkustusrajoitusten vuoksi en ollut paikalla, mutta kollegat Italiasta lähettivät onnellisia ja lähes riehaantuneita viestejä: salit ovat puolillaan (eli siis korona-ajan kriteereillä loppuunmyytyjä), yleisö on maskiensa takana täynnä iloa ja energiaa. Ja kaikki huutavat uutta iskulausetta: ei enää yhtään digiä, per favore!
Melkoinen uutinen tältä kesältä on myös se, että Salzburgin musiikkijuhlat järjestettiin koronasta huolimatta, mutta kaikkia mahdollisia varotoimenpiteitä käyttäen. Tulos: 76 500 kävijää 39 maasta, 110 erilaista esitystä – ja yhtään ainutta koronatapausta ei festivaalin aiheuttamana ole todettu. Mahdottomasta tuli sittenkin mahdollista.
Kai Amberla