KIRJOITTAJA ON SÄVELTÄJÄ JA MUSIIKIN AJAN TAITEELLINEN JOHTAJA
Monet ikoniset oopperat kytkeytyvät imperialismin aikakauteen, jossa tarinan keskiössä on usein oikukas ruhtinas, keisari tai valloittaja. Kun siirrytään demokratian, presidenttien ja tasavaltalaisten instituutioiden aikaan, oopperatalojen katsomot alkavat oudon usein ammottaa tyhjempinä.
Kansalliset presidenttioopperat ovat harvoin teoksia, joihin säveltäjällä olisi palava intohimo. Usein aloitteentekijänä on taiteellinen johtaja, joka toivoo ajankohtaisen suurmiehen täyttävän katsomot. Tämän jälkeen etsitään säveltäjä, joka suostuu viettämään pari vuotta läheisessä seurassa tämän kanssa. Ensi-ilta on joskus menestys, mutta harvemmin teoksesta kuullaan enää myöhemmin.
Joskus vastuunkantajat ovat halunneet näyttäytyä raikkaina ja edistyksellisinä. Silloin on tilattu ooppera naisvaikuttajasta, kuten Aino Acktésta tai Armi Ratiasta. Näin tapahtui, kun Kansallisoopperan silloinen taiteellinen johtaja Erkki Korhonen tilasi emeritusjohtaja Ilkka Kuusistolta teoksen talon ensimmäisestä johtajasta Aino Acktésta. Kun ooppera valmistui, seuraava johtaja Mikko Franck kieltäytyi kantaesittämästä sitä vedoten libreton heikkouksiin – jotka Kuusisto itsekin myönsi. Teos sai kuitenkin myöhemmin kantaesityksensä, jossa todettiin rivien välistä, että Ackté oli parempi laulaja kuin johtaja.
Tänään tämä tositarina lähihistoriasta kuulostaa lähes kohtaukselta kepeästi hassuttelevassa Kenneth Greven epookkibaletissa. Peiliin katsottaessa se antaa hieman narsistisen kuvan kansallisesta taiteenlajista, joka haluaa juhlia itseään ja johtajiaan yhtä aikaa.
Ranskalaiset eivät ole Napoleonin jälkeen olleet erityisesti innostuneet oopperoimaan omia johtajiaan. Napoleon vilahtaa sivuroolissa ensimmäistä kertaa italialaisen Umberto Giordanon koomisessa Madame Sans-Gênessä vuonna 1915. Myöhemmin oopperaa rakastava valtiomies palaa näyttämölle Prokofjevin Sodassa ja rauhassa. Saksassa ja Italiassa säveltäjät ovat ymmärrettävistä historiallisista syistä vältelleet johtajia ylistäviä aiheita. Britanniassa kuninkaalliset ja pääministerit hoidetaan nykyään Netflixissä.
Poikkeus on kuitenkin syntymässä. Säveltäjä Joseph Phibbs työstää oopperaa Margaret Thatcherista. Häntä kiehtoo rautarouvan ilmeinen Lady Macbeth -mäisyys: vallanhalu, jäykkyys ja tragedian siemen.
Presidenttiooppera onkin todellisuudessa nuorten demokraattisten kansakuntien oma genre. Sen kirkkain tähti on Suomessa usein nähty John Adamsin Nixon in China, Yhdysvaltojen 250-vuotisjuhlia kohti kulkevan tasavallan suurmiesooppera. Teos onnistui tekemään byrokraattisesta valtiovierailusta mytologian.
Seuraava askel lajityypissä lienee menestystä ihannoiva biljonääriooppera. Mason Bates debytoi viime vuosikymmenellä oopperalla The (R)evolution of Steve Jobs. Teoksessa Piilaakson äksy profeetta laulaa iPhonesta ja palvelumuotoilusta, ja syvätason tuo Jobsin kalifornialainen buddhalaisuus. Tekniikka saa lähes uskonnollisen sävyn.
Voisi kysyä, onko The (R)evolution of Steve Jobs suurmiesoopperan uusi normaali: amerikkalaisen uuden kullatun aikakauden genre, eräänlainen zeitoper, jossa ihannoidaan farkkubiljonäärejä kuten Elon Muskia ja Mark Zuckerbergiä. Purevatko digi-imperialistiset aiheet nykyisessä maailmantilanteessa? iPhonen voittomarssi oli samalla Nokian alamäen alku.
Suomalaisessa oopperassa eniten menestystä niittäneet miehet eivät kuitenkaan ole olleet presidenttejä, vaan kansalliset jokamiehemme Paavo ja Topi. Keskellä kylmää sotaa sävelletty Viimeiset kiusaukset ei silti enää täyttänyt Olavinlinnaa viime kesänä. Paavon virret ja uskonnollinen jääräpäisyys resonoivat TikTok-ajassa toisin kuin mustavalkoisen Suomi-filmin aikakaudella.
John Adams on eittämättä yksi aikamme merkittävimmistä oopperasäveltäjistä. Hänen yhdeksännessä oopperassaan Antony and Cleopatra hajoita ja hallitse -imperialismi ennakoi Rooman valtakunnan tuhoa. Shakespeare kirjoitti tragediansa brittiläisen kolonialismin huippukaudella. Adamsin aihevalinta yllättää, mutta Yhdysvalloissa teos assosioituu Hollywoodin mahtipontisiin spektaakkeleihin. Ensimmäinen produktio leikkii avoimesti fasismiin viittaavalla visuaalisuudella.
Valinta on tietoisesti rohkea. Edellisen samannimisen oopperan sävelsi Samuel Barber Metropolitan-oopperan uuden talon avajaisiin vuonna 1966 – ja ensi-ilta lukeutuu yhä talon historian suurimpiin epäonnistumisiin. Näyttää siltä, että Adams aloitti oopperauransa pingpong-diplomialla ja on nyt sulkemassa kehää Roomassa ja Aleksandriassa? Miten elettä tulisi lukea säveltäjältä, joka on aina osannut aihevalinnoillaan kiteyttää ajastaan jotain olennaista?
Tänään kaikki tiet vievät Roomaan. Sinne pääsee myös kännykällä.
