sunnuntai helmikuu 5. 2023

Suvaitsevaisuuden haasteita

Suvaitsevaisuuden aika saapui Suomeen samalla lennolla 1990-luvulla kuin moniarvoisuus, monikulttuurisuus, populismi ja neoliberalismi. Kirsikaksi päälle tuli arvomyllerrys digivallankumouksen muodossa.

YLEn Klassinen Suomi -ohjelmassa hehkutettiin klassisen musiikin yhteisöä lähes heroois-romantisoivasti yhtenäisenä heimona. Unohdettiin, että pienessä laivassa täytyy olla pragmaatikkoja, jos halutaan hengissä perille – oltiin sitten suvaitsevaisia tai populisteja. Musiikkikeskustelu laivalla saakin kyseisistä syistä turhan yhtenäistäviä painotuksia.

Klassisella Suomella menee niin hyvin, että ainoa asia, joka nähdään noston aiheeksi, on se, kuka suomalainen seuraavaksi johtaa New Yorkin filharmonikkoja. Vastine politiikassa olisi eduskunta, joka hymistelisi ulkopoliittisia saavutuksiaan, jotta sisäpolitiikka voitaisiin sivuuttaa.  

Tänä vuonna enemmistö Sibelius-Akatemian klassiselle muusikkolinjalle hyväksytyistä tuli Suomen ulkopuolelta. Jazzlinjalla enemmistö oli Helsingistä kotoisin olevia miehiä.

Laajennettuun todellisuuteen kasvava sukupolvi joutuu pakostakin oppimaan toisenlaisen sanaston, jolla keskustella moniarvoisuudesta, rajoista ja kulttuurisesta omimisesta, kuin heidän liberaalimmat vanhempansa. Ei unohdeta, että rajojen ylittäminen on helpompaa miehenä EU-passilla Lappeenrannasta tai Hollolasta kuin naisena viisumilla Tehranista tai Tianjinistä. Jos tänään vielä rikotaan rajoja sillä, että jousikvartetti esiintyy klubilla tai että rumpusetti lisätään sinfoniaorkesteriin, niin puhutaan keski-ikäisen valkoisen miehen älyllisestä itsepetoksesta.

Tänään taidekeskustelu elää yleisökeskeisyyden, ei asiantuntijan, ideologian tai sisällön aikakautta. Poliittisen populismin pääpiirteisiin kuuluu vihata asiantuntijaa, sivistystä ja portinvartijaa päätöksentekijänä. Presidenteiksi toivotaan showmiehiä. Näennäinen avoimuus ja yhtenäisyys taas flirttailevat älyllisen laiskuuden kanssa. Tutkiva journalismi viettää kesälomaa, jollei ole jo siirtynyt päivälehdistä blogeihin.

On selvää, että taiteellisen päätöksenteon tulee ymmärtää yleisöjen liikehdintää, mutta aiemmin vastuussa olevien toivottiin haastavan yleisön käsityksiä ja perustelevan, miksi heidän valintansa olivat näkemyksellisiä. Tänään esteettinen keskustelu on olematonta – loppuunmyyty esityshän tarkoittaa yksimielisesti taiteellista menestystä. Yhteisöllisyyshöpinän toteutusta on osallistava ystäväkonsertti, jonka ohjelmaa ei kerrota etukäteen. Protesti valistuneelle läpinäkyvyydelle vaiko yhteisöllisyysjytky? Mitä populistinen tilanotto oikeastaan tarkoittaa taiteessa ja kulttuuripolitiikassa?

BBCn Radio 3 järjesti pari vuotta sitten Vapaan ajattelun festivaalillaan briljantin paneelin, joka kysyi provosoivasti, että tapaako yleisö taiteen tulevaisuuden. Aiheella viitattiin yhteisötaiteeseen, jossa hedonistinen yleisö toivotaan pois saleista ruohikolle ja peilisaleihin kokemaan itseään. Tänään yleisön mielihyvää janotaan enemmän kuin koskaan. Toisaalta kyseinen sana rajaa pois paljon niitä moniulotteisia tunteita, joita taide on aina sisältänyt. Miten ihmeessä maassa, jossa innostutaan haasteista lenkillä ja punttisalilla, voitaisiin toivoa taiteesta vastinetta saunakokemukselle ilman löylyä ja hikeä?

Taide ja musiikki on aina ollut paras tapa turvallisesti työstää rajapintoja ja monimerkityksellisiä asioita. Suvaitseva hiljaisuus lienee paras tapa upottaa laiva, joka elää yllättävistäkin vastakkainasetteluista.

Johan Tallgren 

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT