Harva ikoninen nähtävyys maailmalla on nuijittu läpi demokraattisen päätöksenteon aikakaudella. Yksikään kaupunginvaltuusto Suomessa ei olisi antanut Engelille valtuuksia suunnitella Helsingin keskustaa, siihen tarvittiin venäläinen hallitsija. Demokratiassa näyttävä rakentaminen koetaan usein pröystäilyksi eli rojalismiksi. Mutta toimiiko yhteiskunta enää mutkat suoriksi talonpoikaisretoriikalla?
Helsingissä Guggenheim-taidemuseota vastustettiin poliittis-taloudellisesti huonona diilinä. Perussuomalaiset kaatoivat valtion mahdollisen rahoituksen, vaikka rakennus työllistäisi hyvin heidän äänestäjiään. Hanke sai kuitenkin liikkeelle taitelle enemmän yksityistä kotimaista rahoitusta kuin yksikään hanke ennen. Totta, kulttuuri investointina on aina ollut huono diili lyhyellä sijoitushorisontilla, etenkin jos tavoitteena on rahallinen voitto samalla vaalikaudella. Kulttuurin perimmäinen funktio tähän asti ei ole ollut voiton tavoittelu. Kulttuurilla ei voiteta vaaleja, vaan sen avulla luodaan kokonaisvaltaisia arvomaailmoja.
Ulkoa Guggenheim nähtiin vanhanaikaisena imperialistina hankkeena. Elinkeinopoliittinen näkökulma ja alun linkitykset Hgin taidemuseoon sotkivat keskustelun. Uutta museota ei haluttu pääkaupunkiseudulle, vaikka laskelmien mukaan sen väkiluku kasvaa 20-30 vuoden sisällä 300-400.000 henkilöllä. Ateneum rakennettiin aikoinaan noin 35.000 asukkaan Helsinkiin. Suhteessa pääkaupunkiseudun kulttuurihistoriaan ja nykyiseen väkilukuun suurinta Guggenheimissa oli hankkeen monumentaalinen vastustus pilvitodellisuudessa, ei hanke itsessään.
Ajankohtainen kysymys satavuotiaan Suomen päätöksentekijälle voisi olla, voiko verorahoja sijoittaa muuhun kuin omaan tarinaamme. Lähtökohtaisesti opimme myös muitten kohtaamisesta. Guggenheimissä merkityksellistä olisi ollut nationalismin täydellinen poissaolo. Nyt ei taisteltu Sibeliukselle perusakustiikkaa tai metsoille ripustustilaa. Säätiöllä on laaja kansainvälinen kokoelma taidetta, jonka monikansallistuva pääkaupunkiseutu voisi kokea omakseen.
Amerikanjuutalaisella oli kokemuksia globalisaation haasteista mutta ei suomalaisesta ruohonjuuripolitiikasta. Helsinkiin tultiin ennemmin suomalaisella Gallelan-Kallelamaisella innolla kuin Kissingerimäisellä strategisella briljanssilla. Projekti olikin kaleidoskooppi erilaisista ambitioista, jossa jokainen osapuoli unelmoi omiaan, loppupeleissä ehkä enemmän Helsingissä kuin NYCissä.
Parhaita kuvauksia hankkeen mahdollisuuksista oli kriitikko ja taidehistorioitsija Pontus Kyanderin kiteytys, että Guggeheim oli tavallaan väärä vastaus väärin asetetulle kysymykselle. Kulttuurihankkeet ovat Suomessa sitkeyslaji, jossa ollaan usein ehditty äänestää useampaakin päättäjäjoukkoa ennen kuin yhteisymmärrys on löytynyt. Seuraava sukupolvi on aina ollut ylpeä, että rakennettiin. Kärkiprojekti Helsingissä, joka kaatuu 8 vuodessa ilman vastaehdotusta, on historian valossa jotain uutta.
Taide on keskellä ilmastonmuutosta jossa harvemmin lämmetään kulttuurille tai erilaisuudelle. Sirpaloituneessa yhteiskunnassa kuulumme kaikki vähemmistöihin. Digi-illuusio esittää, että kaikkien asioitten pitäisi olla kaikkia varten. Todellisuus kertoo päinvastaista. Samasta syystä poliittisen yhteisymmärryksen saavuttaminen on vaikeampaa päätöksenteossa. Populisti selventää, että jos hän ei tarvitse, niin eivät muutkaan, ja samalla säästetään. Se on vaatimattomuutta vaarallisimmillaan. Kevään kuntavaalit olivat työllä olevan maakuntauudistuksen johdosta myös kulttuuri ja sivistysvaalit. Ironista on että kuin kulttuuri nostettiin paneeleissa esille, kaikki puhuivat kirjastojen ja museoiden tärkeydestä kohtauspaikkana.
Kärkihankkeiden läpivienti suurten muutosten aikana kertoo aina paradoksaalisesta rohkeudesta päätöksenteossa. Jos taiteessa jokin asia jakaa paljon mielipiteitä, se melkein aina kannattaa nähdä. Guggenheimin kaatuminen olikin mielenkiintoinen kuva ajastamme, ja siihen varmasti on syytä palata parikin kertaa.
Johan Tallgren
