Saksan kuuluisimpia poikakuoroja, Regensburger Domspatzen, jonka kapellimestari aina kuusikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle oli edesmenneen paavin veli Georg Ratzinger, paljasti tammikuussa laajan hyväksikäyttövyyhdin kuoron menneisyydestä. Poikia oli kohdeltu kaltoin sekä seksuaalisesti että fyysisesti: kurinpito oli sisältänyt pahoinpitelyjä, joista useat olivat päättyneet verisesti. Asiaan kuului, että paikalla oli pappeja ja että tapahtumille vain naurettiin. Iltaisin poikia hyväiltiin – eräs entinen laulaja kirjoitti Süddeutsche Zeitungissa, miten järkyttynyt hän oli, kun oli teini-ikäisenä saanut käsiinsä seksilehden: siellä miehet harrastivat seksiä naisten kanssa.
Georg Ratzinger, nykyään yli yhdeksänkymmentävuotias, kiisti kaiken ja viestitti virallisesti, että korvapuustia pidemmälle ei kuorossa menty. Seksuaalista hyväksikäyttöä ei ollut, tai hän ei ainakaan ole tästä ollut tietoinen. Mutta kun pimeästä nousi yhä enemmän ja enemmän entisiä kuorolaisia ja kun valitusmäärä lakitoimistoissa alkoi nousta yli satojen, Regensburgin tuomiokapitulikaan ei voinut enää pysyä hiljaa: tammikuun lopussa julkaistiin pahoitteleva tiedote, joka oli laadultaan jotakuinkin ympäripyöreän kirjelmän muotoinen ja jossa kiinnitettiin arvoisan yleisön huomiota tähän ja tuohon.
Kuoro on tehnyt häikäisevän uran, ja sen Bach-levytyksiä suorastaan palvotaan Saksassa. Aina kärjistyvässä huomiosodassa ja kilpailussa kuoro oli sekaantunut muiden tavoin yleisesti tiedossa oleviin hämärähommiin, kuten esimerkiksi poikien jatkuviin verikokeisiin, saadakseen selville heidän testosteronipitoisuutensa – jotta voitaisiin välttyä yllättäviltä äänimurroksilta kesken kiertueen tai levytyksen. Bachin ja Händelin musiikin laulaminen oli alkanut muistuttaa tapaa, jolla romanialaisia voimistelijoita valmennettiin olympialaisiin.
Lehdistön vetämä paljastuskoneisto takertui tammikuussa pikkukaupunkilaiseen häpeään, jota baijerilaiset kirkonkylät ja kadut kantavat raskaasti olkapäillään: tulla kaltoinkohdelluksi niin kuuluisassa kuorossa on iso häpeä. Niin iso, ettei asiasta voi puhua. Parhaansa tekivät nämä perheet, jotka ottivat pojat kuorosta pois ja vaikenivat loppuiäkseen – jos satakunta uskaltautuikin tekemään valituksen, useita satoja yritti samalla vetäytyä pois keskustelusta. Vastapuoli käytti tätä tilannetta saman tien hyväkseen: jos ei asiaan puututtu kolmekymmentä vuotta sitten, ei siihen voida puuttua tänäänkään – tekijät ovat kuolleita tai ikääntyneitä, ja uhrit aikuisia, jotka voinevat käsitellä ongelmiaan aikuisen tapaan.
Erästä radiosarjaa tehdessäni törmäsin itsekin tapaukseen, jossa pienen ja syrjäisen seurakunnan pappi ahdisteli kotoaan karanneita ja seurakunnasta turvaa etsiviä nuoria miehiä. Asiaan kuului, että seurakunta ja laajempi yleisö – pappi oli tunnettu poliittisissa piireissä – ei ”nähnyt” paikkakunnalla tapahtuvaa. Tämä ei tapahtunut ilkeyttään vaan sen takia, että asiaa ei kerta kaikkiaan osattu huomata. Paljastin kuvion radio-ohjelmassani niin raa’asti kun osasin – jotta joitakin kuukausia myöhemmin tajuaisin, että olin oikeastaan saattanut nämä nuoret miehet vieläkin suurempaan ahdinkoon. Yleisöllä ei ollut minkäänlaista valmiutta tajuta kyseisen papin hienosyisiä kiemuroita, eikä kukaan rientänyt paikkakunnalle apuun tai ohjaamaan uhreja johonkin muuhun elämään. Myöhemmin minua sanoinkuvaamattomasti tuskastutti sekä omat rajalliset mahdollisuuteni tehdä asialle mitään että se, mitä olin sen enempää miettimättä tehnyt.
Musisointi ja muusikoksi kasvaminen ovat useimmiten tavattoman raskas tie. Raskaampi, kuin mitä läheiset ymmärtävät. Ja jos kodin tuki puuttuu, antaa nykyinen laitosmoraali – enemmän ahtaissa uskonnollisissa piireissä, vähemmän koulussa – ihmisen koko kurjuudelle täyden vallan tehdä lapsille mitä tahansa. Opetus tapahtuu pienissä, suljetuissa tiloissa, ja kovat paineet ovat hyväksyttyjä. Regensburgilaisesta kuorosta on noussut melko vähän ammattimuusikoita – päinvastoin kuin heidän kuuluisasta dresdeniläisestä kilpailijasta, joka ylpeilee maailmanluokan solisteilla. Ja mikä myös valitettavaa, tammikuisten Saksan lehtien perusteella sieltä on tullut myös hyvin vähän musiikkia rakastavia: pianot seisovat pölyttyneinä nurkissa eikä kuoron levyjä oteta hyllyistä koskaan esille. Ihmisyys on muserrettu ja parhaiten näyttää valitettavasti selviävän hän, joka siirtyy hyväksikäyttäjien puolelle. Hiljaisuudesta on tullut mahtavampi voima kuin musiikista. Jos halu työstää hyväksikäytön jälkiä ei nouse uhreissa itsessään, ulkoapäin on erittäin vaikeaa tehdä mitään heidän hyväkseen.